Oli­pa ker­ran kau­kai­nen ruu­su­tar­ha, jon­ka kes­kel­lä asui Ro­sen­gar­din vel­ho. Vel­hol­la oli jo mel­kein kaik­ki mitä mitä hän mie­les­tään tar­vit­si, mut­ta hä­nel­tä puut­tui vie­lä jo­tain. Vel­ho ni­mit­täin tah­toi vie­dä prin­ses­sa Mi­ran­dan pu­nai­sen ruu­sun. Ta­ru­jen mu­kaan ruu­sus­sa on tai­ka­voi­ma, jon­ka avul­la sen omis­ta­ja elää ikui­ses­ti. Mut­ta vel­hol­la on on­gel­ma. Huo­ne jos­sa ruu­su on, si­jait­see lin­nan kor­keim­mas­sa tor­nis­sa. Ro­sen­gar­din vel­ho ei osaa len­tää van­hal­la luu­dal­laan, ei­kä iki­nä pää­si­si var­ti­joi­den ohi, jo­ten hä­nen piti kek­siä rat­kai­su.

Erää­nä päi­vä­nä vel­ho yrit­ti läh­teä et­si­mään ruu­sua. Vel­hon en­sim­mäi­nen suun­ni­tel­ma oli pääs­tä var­ti­joi­den ohi, jo­ten hän päät­ti vain läh­teä koit­ta­maan on­ne­aan.

En­sim­mäi­sek­si vel­ho puki yl­leen mus­tan kaa­vun va­le­a­suk­si. Sit­ten hän läh­ti kä­ve­le­mään tor­nia koh­ti.

Vel­ho pii­lou­tui ruu­su­pen­saa­seen. Siel­lä oli niin pal­jon piik­ke­jä, et­tä vel­ho ei kes­tä­nyt enää. Vel­ho syök­syi ruu­su­pen­saas­ta va­hin­gos­sa suo­raan tor­nin ko­vaa ki­vi­sei­nää päin.

Sen jäl­keen hän pyör­tyi. Pian tör­mää­mi­sen jäl­keen tor­nin var­ti­jat löy­si­vät vel­hon maas­ta. Kak­si var­ti­jaa nos­ti­vat vel­hon maas­ta ja sa­noi­vat hä­nel­le:

– Kos­ka ajat­te­lit he­rä­tä sen­kin mus­ta­kaa­pu!

Ja sii­hen vel­ho kyl­lä he­rä­si ja vas­ta­si var­ti­joil­le:

– Keh­taat­te­kin hauk­kua mi­nua mus­ta­kaa­vuk­si! Minä olen Ro­sen­gar­din vel­ho.

Var­ti­jat vas­ta­si­vat vel­hol­le:

– An­teek­si vain her­ra vel­ho, mut­ta häi­vy tääl­tä!

Vel­ho vas­ta­si:

– Är­rh­h­hh!

Vel­hon toi­nen suun­ni­tel­ma teh­dä tai­ka­juo­ma, jon­ka avul­la hän sai­si pyör­ry­tet­tyä var­ti­jat. Vel­ho tar­vit­si kol­me ai­nes­ta: ruu­su­pen­saan pii­kin, suo­laa ja ba­naa­nin kuo­ren. Kun vel­ho läh­ti ha­ke­maan ruu­su­pen­saan piik­kiä, hä­nen kis­san­sa Ar­nold he­rä­si päi­vä­u­nil­taan. Ar­nold kä­ve­li mel­kein unis­saan hyl­lyä pit­kin ja kaa­toi va­hin­gos­sa so­ke­ria vel­hon tai­ka­juo­ma pa­taan. Ar­nold säi­käh­ti ja juok­si äk­kiä ta­kai­sin pe­tiin­sä nuk­ku­maan. Vel­ho pa­la­si ta­kai­sin pa­dan luo piik­kin­sä kans­sa.

Pian vel­ho ih­met­te­li:

– Ar­nold, lai­toin­ko jo suo­lan pa­taan?

Ar­nold kis­sa ei vas­taa.

Vel­ho sa­noo:

– Kai minä sit­ten voin sitä ai­na­kin li­sä­tä.

Kun vel­ho oli lait­ta­nut ruu­su­pen­saan pii­kin pa­taan, hän läh­ti et­si­mään ba­naa­nin kuor­ta. Sen vel­ho löy­si heti maas­ta ja vei sen myös pa­taan. Vel­ho kaa­toi val­miin tai­ka­juo­man pul­loon ja läh­ti kä­ve­le­mään koh­ti tor­nia. Hän pii­lou­tui puun taak­se ja heit­ti tai­ka­juo­maa var­ti­joi­ta koh­ti. Yh­täk­kiä kuu­lui hir­veä pa­mah­dus ja syn­tyi val­ta­va su­mu­pil­vi. Vel­ho ta­ju­si et­tä tai­ka­juo­ma oli epä­on­nis­tu­nut. Pian var­ti­jat huo­ma­si­vat vel­hon ja käs­ki­vät an­ka­ras­ti pois­tu­maan. Vel­ho oli epä­on­nis­tu­nut jo kak­si ker­taa, jo­ten hän päät­ti le­vä­tä ja ko­keil­la myö­hem­min uu­des­taan.

Kun vel­ho oli le­vän­nyt noin vii­si päi­vää, hän päät­ti yrit­tää jat­kaa ruu­sun met­säs­tys­tä.

Vel­hon kol­mas suun­ni­tel­ma oli kii­ve­tä tor­nin sei­nää pit­kin ylös as­ti.

Hän haki en­sim­mäi­sek­si maa­li­pur­kin, jos­sa oli har­maa­ta maa­lia va­le­a­sua var­ten.

Sen jäl­keen vel­ho ot­ti pens­se­lin ja al­koi maa­la­ta mus­taa kaa­pu­aan har­maan tii­li­sei­nän nä­köi­sek­si.

Kun tii­li­sei­nä-kaa­pu oli val­mis, hän läh­ti koh­ti tor­nia. Vel­ho päät­ti kiin­nit­tää vie­lä jal­koi­hin­sa piik­ki­ken­gät, jot­ta hän sai­si pa­rem­man ot­teen sei­näs­tä. Vel­ho al­koi kii­pe­ä­mään ylös­päin. Sei­nä oli­kin kor­ke­am­pi kuin vel­ho muis­ti, jo­ten mat­ka oli pi­dem­pi. Kun vel­ho oli pääs­syt hie­man ylem­mäs, hän näki en­sim­mäi­ses­tä ik­ku­nas­ta si­sään. Vel­ho oli myös unoh­ta­nut et­tä prin­ses­sa Mi­ran­dal­la on lem­mik­ki­nä pu­hu­va aa­si ni­mel­tä Rau­no. Ja kos­ka Rau­no-aa­si osaa pu­hua, vel­hon on pal­jon haas­ta­vam­paa ot­taa ruu­su, kos­ka se voi ker­toa kai­kes­ta Mi­ran­dal­le.

Vel­ho jat­koi kii­pe­ä­mis­tä. Pian vel­ho näki tum­man pil­ven lä­hes­ty­vän hän­tä koh­ti. vel­ho oli jo puo­les­sa vä­lis­sä mat­kaa, jo­ten alas oli yh­tä pit­kä mat­ka kuin ylös. Kun pil­vi oli vel­hon pääl­lä, al­koi hir­veä lu­mi­myrs­ky. Vel­hon ote li­pe­si ja hän tip­pui suo­raan ruu­su­pen­saa­seen. Lu­mi­myrs­ky lop­pui pa­rin tun­nin ku­lut­tua ja vel­ho he­rä­si pen­saas­ta. Hän oli niin pet­ty­nyt, et­tä hän it­ki kä­vel­les­sään ko­tiin.

Ko­to­na hän keit­ti ku­pil­li­sen tee­tä rau­hoi­tel­lak­seen it­se­ään. Kun vel­ho oli rau­hoit­tu­nut, hän päät­ti ra­ken­taa it­sel­leen ih­me­luu­dan. Luu­ta tu­li­si len­tä­mään, va­roit­ta­maan var­ti­jois­ta, ker­to­maan jos lu­mi­myrs­ky saa­puu ja tot­te­le­maan muu­ten­kin vel­hoa.

Kuu­kau­den ku­lut­tua ih­me­luu­ta oli val­mis. Luu­ta oli juu­ri sel­lai­nen kuin vel­ho oli toi­vo­nut. Hän ni­me­si luu­dan ”Mad­ri­dik­si”. Hän oli kek­si­nyt ni­men sii­tä kun hän kävi nuo­re­na lo­mal­la Mad­ri­dis­sa, Es­pan­jas­sa. Vel­ho lait­toi pu­nai­sen ky­pä­rän­sä pää­hän ja nap­pa­si Mad­ri­din mu­kaan.

Hän kä­ve­li tor­nin vie­reen, aset­tui luu­dan sel­kään ja sa­noi:

– Nyt mi­kään ei es­tä mi­nua!

Vain ha­rak­ka rääk­kyi vel­hol­le.

Vel­ho ei sii­tä vä­lit­tä­nyt vaan nou­si len­toon. Se su­jui yl­lät­tä­vän hy­vin. Hän nou­si ylem­mäs ja ylem­mäs, kun­nes Rau­no-aa­si huo­ma­si hä­net. Rau­no-aa­si yrit­ti es­tel­lä hän­tä, mut­ta vel­ho oli niin voi­ma­kas et­tä pää­si prin­ses­san huo­nee­seen ik­ku­nas­ta. Huo­nees­sa oli meik­kaus­pöy­tä, vaa­te­kaap­pi ja sän­ky, jos­sa oli pit­si­ver­hot. Vel­ho kuu­li prin­ses­sa Mi­ran­dan as­ke­leet, jot­ka lä­hes­tyi­vät huo­net­ta. Vel­ho pii­lou­tui sän­gyn al­le. Mi­ran­da as­tui huo­nee­seen ja sa­noi:

– Olin kuu­le­vi­na­ni ään­tä.

Vel­ho oli aja­tuk­sis­saan ja vas­ta­si:

– Kuu­lit oi­kein.

Vel­ho pal­jas­ti it­sen­sä va­hin­gos­sa prin­ses­sal­le. Prin­ses­sa Mi­ran­da säi­käh­ti, mut­ta us­kal­si kat­soa sän­gyn al­le. Hän ih­met­te­li, et­tä kuka oli pääs­syt tor­nin var­ti­joi­den ohi.

Vel­hon sil­mät kiil­si­vät, kun hän näki prin­ses­sa Mi­ran­dan kä­des­sä ole­van ruu­sun. Vel­ho huu­si:

– Ruu­su! Pu­nai­nen ruu­su, jota olen et­si­nyt pit­kään!

Mi­ran­da vas­ta­si:

– Ruu­sun­ko sinä ha­lu­at?

Vel­ho se­lit­ti prin­ses­sa Mi­ran­dal­le ruu­sun voi­mis­ta. Mi­ran­da sa­noi kuul­leen­sa voi­mas­ta, mut­ta se oli ol­lut vain van­has­ta las­ten sa­dus­ta.

Vel­ho ky­syi:

– Ai ei­kö se ole­kaan tot­ta?

Mi­ran­da vas­ta­si:

– Ei. Se oli vain sa­tua.

Vel­ho oli yl­lät­tä­vän iloi­nen ta­pah­tu­nees­ta. Pu­he­li­as Rau­no-aa­si saa­pui pai­kal­le ja sa­noi:

– Ei­kö­hän pi­de­tä juh­lat il­lal­la.

Prin­ses­sa ja vel­ho vas­ta­si­vat myön­tei­ses­ti. Juh­liin oli kut­sut­tu koko kylä. Juh­lien jäl­keen Ro­sen­gar­din vel­ho, prin­ses­sa Mi­ran­da ja koko kylä eli elä­män­sä on­nel­li­se­na lop­puun as­ti.

Saa­na Mä­ke­läi­nen