Meillä Suomessa voi metsässä tavata noin 50 lajia nisäkkäitä, lintuja tietenkin enemmän. Yllättävän harvoin mitään eläimiä kuitenkaan osuu näkemään, ne ovat oppineet meitä varomaan ja väistämään. Useamman kerran olen lähimetsässä kulkiessani pelästyttänyt valkohäntäpeuran – ja se minut. Se lähtee kauheasti puhisten loikkimaan karkuun ja minulla sydän heittää kuperkeikkaa.
Samoin on käynyt sepelkyyhkyjen kanssa. Ne päästävät tosi lähelle, luottavat suojaväriinsä tai piilopaikkaansa. Ja oikein onkin luottaa, minä en puusilmänä niitä havaitsisi. Säikähdys on valtava, kun ne yhtäkkiä päättävät kumminkin lähteä lentoon.
Pari kertaa on käynyt rusakon kanssa samoin ihan meidän tontin vieressä. Niillä on kyllä niin mahtava suojaväri, että melkein päälle voisi astua ellei ne itse säntäisi pakoon niinkuin jänis makuulta.
Suloisin kohtaaminen minulla kävi kerran mökkimetsässä, kun huomasin vanhan kaljapullon maassa. Pysähdyin poimimaan sen ja ihmettelin, kuinka se sinne on mahtanut joutua, kun ei se paikka ollut ihan lähellä asutusta eikä myöskään mitään suosittua retkeilyreittiä.
Joka tapauksessa siinä seisoessani minulle tuli sellainen tunne, että joku tarkkailee minua ja sitten huomasin peuravasan ihan paikoillaan maassa tuijottamassa minua muutaman metrin päässä. Se oli varmaankin saanut ohjeet olla ihan paikoillaan ja luottaa suojaväriinsä. Ja toden totta, ilman sitä kaljapulloa en varmaankaan olisi sitä edes huomannut.
Nyt tein tyhmästi kun kiinnitin siihen huomioni ja aloin jutella sille. Se tietenkin lähti honteloilla pikkujaloillaan karkuun, kun tajusi tulleensa huomatuksi. Toivottavasti emo löysi sen kun imetyksen aika tuli.
Toinen, vähän jännittävämpi kohtaaminen tapahtui samassa metsässä, tällä kertaa naarashirven kanssa. Vai pitäisikö modernisti sanoa "naarasoletetun" kanssa. En minä näitä asioita niin hyvin tunne, mutta ainakaan isoja sarvia sillä ei ollut.
Kävelin hirvipolkua, että siinä mielessä ei ollut ihme, että vastaantulija oli hirvi. Nuo eläinpolut on niin selkeiksi kulkuväyliksi tallautuneet metsänpohjaan, että tunnollisena jalankulkijana minulla on tapana risteykseen saapuessani katsoa, onko muita kulkijoita tulossa toisista suunnista. Tämä on maantieliikenteestä piirtynyt selkäytimeen ja välillä tuo tapa metsässä minua itseänikin naurattaa.
No, tässä ei oltu risteyksessä vaan ihan suoralla polulla. Yhtäkkiä huomasin, että vastaan astelee täysikasvuinen hirvi. Pysähdyin ja se pysähtyi myös. Kyseessä oli yksikaistainen hirvipolku, joten jonkinlaisia väistämissääntöjä siinä varmaan mietittiin puolin ja toisin. Pohdin siinä ääneen, että kuinkas tässä nyt olisi viisainta toimia. Hetken se katseli minua, mutta päätyi sitten tekemään u-käännöksen ja lähti jolkottelemaan tulosuuntaansa.
Olin aina pelännyt hirven kohtaamista jalankulkijana – tosin en sitä autoillessakaan kohdalleni toivo. Joka tapauksessa olin kuullut tarinoita siitä, miten hirvi on kaikkein pelottavin Suomen metsissä tavattava eläin, varsinkin jos se kokee itsensä uhatuksi, ja miten se voi halutessaan talloa ihmisen etujaloillaan jauhelihaksi. Siksi aina kun joudun kulkemaan tiheäkasvuisessa paikassa hirvipolkuja, lauleskelen ääneen, niin että mahdollisella hirvikulkijalla olisi tilaisuus havaita ja väistää minut.
Mutta tämä kohtaaminen oli minulle positiivinen kokemus. Emme kumpikaan pelästyneet toisiamme, pysyimme kunnioittavan matkan päässä toisistamme ja kohtaaminen päättyi hyvin luontevasti ja turvallisesti molemmille. Varmaan ei sekään saanut mitään traumoja tästä.
Jenni Helkavuori
Mynämäki