En muista, että meillä Mäntylässä olisi nuuttipukkeja käynyt minun lapsuudessani. Meiltähän oli puolitoista kilometriä Kivimaalle ennen uuden maantien valmistumista ja muita ei talviaikaan tällä Ströömin rannalla asunut.
Pari pukin naamaria kuitenkin jossain komeron naulassa roikkui, ne oli kuulemma tehnyt Valokallion Leevi parisenkymmentä vuotta sitten. Ne oli tehty kankaasta ja jollain maalilla hän oli onnistunut saamaan aikaiseksi kamalan näköiset naamat vinoine nenineen, toisessa oli iso musta kärpänenkin poskella. Oli niitä kuulemma käytettykin.
Minulle Nuutin ajo tuli tutuksi vasta, kun itse siihen touhuun lähdin mukaan vajaat 70 vuotta sitten. Koulussa siitä kavereiden kanssa sovimme ja vähän isommilla oli jo kokemustakin, joten siitä kotiin sopivia pukin varusteita katsastamaan. Ne vanhat naamarit piti hylätä, kun ne haisivat aivan kamalilta, joten pahvista vaan leikkaamaan ja värittämään. Kyllä vaateparteenkin mamman apua tarvittiin.
Vähemmälläkin kyllä pääsi, kun teki niin kuin Osuuskaupan Tuomo, joka yhtenä vuonna oli vetänyt päällensä äitinsä aamutakin ja naamarina oli vanha koulureppu, jonka selkämyksessä oli reikä sopivasti juuri silmien kohdalla. Takin helmat laahasivat maata ja repun olkaremmit roikkuivat olkapäiltä.
Kun olin jo Välskärin kertomuksetkin lukenut, niin piti veistellä pitkä miekka, jonka tupen tekoon apua tarvitsin. Sitten tietysti naamari päähän, iso vyö ja vanha venähtänyt huopahattu variksen sulkineen päähän, niin olin mielestäni riittävän sotaisen näköinen lähtemään kylälle.
Nuutinpäivän pimetessä kokoonnuimme sovittuun paikkaan kylällä ja lähdimme Nuuttia ajamaan. Tiettyä jännitystäkin oli esiintymisestä, mutta myös siitä, että joskus jotkut isommat pojat olivat nuuttipukkeja kiusanneetkin. Nyt oli jollekin pukille isoveli luvannut, että tulee myös kylälle ja pitää huolen näistä kiusaajista, jos niitä nyt tulisi.
Ulkovalot paloivat kuistien nurkissa ja tupien ikkunoissa näkyivät valot. Meitä odotettiin. Porstuassa tömistelimme ja kopistelimme. Tupaan mentiin ääneti, seisottiin ovenpielessä. Meitä pyydettiin peremmälle, jotta talon väki näkisi paremmin, minkä näköisiä pukit tänä vuonna ovat.
Istumaankin pyydettiin ja sitten talon väki alkoi jututtaa ja yritti tunnistaa meitä. Kaikkihan me kylän ihmisille ulkomuodolta tuttuja olimme. Posti-Iitalla ainakin oli tarve kaikki tunnistaa ja yritti joskus kutittaakin, että saisi pukin nauramaan.
Meillä ei ollut laulua tai muuta esitystä valmistettuna. Poikkeuksen teki kerran meitä vähän varttuneempi Laineen Tuija, joka oli pukeutunut kuin näytelmän Lumikki. Me muut olisimme kääpiöistä käyneet vaatetuksen puolesta ainakin. Hänellä oli pitsihuivi kasvojen edessä ja hän pyörähteli kellohameineen tuvan lattialla. Kaikkihan hänet tunsivat ja ehkäpä hän oli sen niin ajatellutkin.
Joulu oli juuri mennyt ja nuuttipukkeja varten oli säästetty piparkakkuja ja omeniakin oli joskus. Kauppojen hyllyssä karamelleja ei vielä paljon ollut, eikä näin pukeillekaan tarjottavana. Sitten pokkailimme, kumartelimme ja lähdimme seuraavaan tupaan.
Kerran eräs isäntä aikansa meitä tunnistettuaan antoi muutaman markan jokaiselle, kun kuulemma piparkakut olivat jouluna tulleet syödyiksi. Kyläkierros kesti kolmisen tuntia ja useita kilometrejä tuli käveltyä, kun muistelen, että Tuorsniemen ja Tiuttaalinkin tuvissakin käytiin, myös opettajienkin luona, mutta pappila taisi jäädä väliin.
Emme olleet ainoa pukkiryhmä, joka kylällä silloin kulki. En muista, että Tuulentuvalla olisi ollut tanssit. Meidän pukkilaumamme hajaantui koteihinsa ja niin Kivimaan kylän Nuutinpäivän ilta hiljeni.
Pertti Lehto
kustavilaissyntyinen kertoja