Aina ei tarvitse mennä kauas
Tiistaiaamulla 21.6. jännitettiin Kustavin Suvitorilla, kun Holmbergin bussi tuli hakemaan yllätysmatkalle lähtijät. Vain matkanvetäjä ja bussin kuljettaja tiesivät, mihin lähdetään. Aina ei tarvitse mennä kauas, kolmen vartin ajomatkan jälkeen oltiin perillä ensimmäisessä kohteessa Mynämäessä. Varsinaista lähimatkailua siis.
Oppaamme Tarja Anttila otti vieraat vastaan entisen vanhainkodin rappusilla. Mynä-mynä-maa on Koneen Säätiön Saaren kartanon taiteilijaresidenssin ja Mynämäen kunnan yhteistyötaideprojekti. Purkutaloon on rakentunut mielenkiintoinen monitaideteos, joka on toteutettu lähes kokonaan kierrätysmateriaaleista. Taidetta on ollut tekemässä yli 150 ihmistä ja entisen vanhainkodin huoneet vievät vierailijat mielikuvituksen maailmaan.
Seuraava kohde oli Mynämäen Pyhän Laurin kirkko, se on rakennettu paikalle, jossa on ollut pysyvää asutusta jo esihistoriallisella ajalla. Oppaan johdolla tutustuimme kirkon historiaan ja saimme kuulla, että kirkko on maamme kolmanneksi suurin keskiaikainen kirkko. Suurin on Turun tuomiokirkko. Kirkon koko on edustanut aikansa mahtisukujen valtaa paikkakunnalla. Keskiajalla rakennettu Mynämäen kirkko on omistettu Pyhälle Laurille, joka on köyhien suojeluspyhimys.
Sinikka Rikkilän maalaamia ikoneja oli esillä Mynämäen kirkon Asehuoneessa. Näyttely on avoinna kirkon aukioloaikoina.
Seuraavaksi suunnattiin lounaalle Tuomaksen Tupaan. Oli myös mahdollisuus tehdä ostoksia ja Veraisen leipomon tuotteita käytiin ostamassa kotiin viemisiksi.
Lounaan jälkeen parkkeerattiin bussi kaupan pihalle ja lähdettiin kävellen liikkeelle. Kovasti ihmeteltiin, että mihin se matkanvetäjä retkeilijöitä johdattaa, keskellä Mynämäen keskustaa. Hämmästys olikin melkoinen, kun astuttiin pioneja ja erikoiskasveja harrastavan Sarin perheen puutarhan portista sisään. Pioneja, perennoja, pensaita, puita – osa tutumpia ja osa taas vieraampia tavalliselle kotipuutarhurille. Sitten siirryttiin heidän "takapihalleen", jonne vie kolme porttia.
– Tässä nyt näkee, mitä tapahtuu, kun pioniharrastajan oma piha tulee täyteen ja lisää tilaa on saatava jostain, Sari kertoo nauraen.
Sarin onneksi ihan vieressä oli kunnan omistama peltoalue, joka oli kaavoitettu lähiviheralueeksi. Hän kysyi kunnasta, saisiko ryhtyä omalla kustannuksellaan rakentamaan alueelle pionipuutarhaa. Kunta vuokrasi puiston Sarille ylläpitoa vastaan ja kasvit ovat Sarin perheen omistuksessa. Nyt, muutaman vuoden kovan ahkeroinnin jälkeen puisto alkaa jo näyttää siltä, millaiseksi Sari sen mielessään visioi. Piirustuksia ei ollut, mutta Sarilla on ilmiömäinen kyky visioida asiat päässään.
Hommaa riitti ja Sari kiittääkin Kauko Kylänpäätä, joka uskoi Pionimuijan haaveisiin ja halusi osaltaan panostaa keskustan viihtyvyyteen. Pionipuistoon pääsee kävelemään, katselemaan ja istuskelemaan, ja tutustumaan pionien lisäksi myös erilaisiin perennoihin, puihin ja pensaisiin. Pumppuhuoneen vierestä löytyy myös hyötykasvipenkki, jossa on muun muassa erilaisia yrttejä.
Puistossa on paljon erilaisia pionilajikkeita, joten kukinta-aikakin on pitkä, noin kaksi kuukautta. Rakenteissa on käytetty paljon kierrätysmateriaaleja, kuormalavoja, heinäseipäitä, vanhoja tiiliä, pajujen karsinnasta jääneitä puun rankoja ja lannoitteena hepan kakkaa.
Meidän ryhmällämme oli ainutlaatuinen tilaisuus vierailla ensin Sarin omalla pihalla ja sen jälkeen hienon opastuksen kera tutustua juuri valmistuneeseen Pionipuistoon. Lopuksi istuttiin heidän kotinsa terassilla jutustelemassa. Kotiin viemisiksi jokainen sai valita Suomen Pionistit -seuran pionikynttilän.
Sokkoretki taisi todellakin yllättää monen mukana olleen, lyhyen ajomatkan päässä odotti mielenkiintoisia kohteita ja nähtävyyksiä. Ainakin Mynä-mynä-maahan moni sanoi menevänsä uudelleen esimerkiksi lastenlasten kanssa. Pionipuistossakin kannattaa vierailla uudestaan myöhemmin kesällä ja syksyn alussa.
Kirsti Salminen