Nuorena tuntuu välillä siltä, ettei ole kontrollissa oikein mistään. Ironista, sillä vastuiden lisäksi vapauden määrä kasvaa.
Lukiota on pakko käydä, ja oikeastaan opiskelu tuntuu pakolliselta myös sen jälkeen, jotta on tehnyt enemmän kuin minimivaatimuksen ja on toivoa päästä omaan unelma-ammattiinsa. Sosiaalinen media on monelle addiktoiva vankila. Oma mieli on ailahtelevainen, eikä lupauksiin, jotka tekee itselleen, voi luottaa.
Paineet lisäävät tunnetta siitä, että elämä kiitää eteenpäin autopilotilla. Itsensä voi menettää, kun pyrkii luovimaan eteenpäin paineiden luomassa suossa.
Paineita, noita tunneraatoja, luovat normit, odotukset, muihin vertailu ja ajatus siitä, että aika kiitää ohi silmien edessä, ja kun huomenna herää, elämä on jo ohi. Jos sitä ja tätä ei aloittanut suunnilleen samaan aikaan, kun oppi kävelemään, on ensinnäkin saamaton ja toisekseen loppuelämänsä hukkaan heittänyt.
Urheilun kilpailuhenkisyyden vuoksi nuorten on hankala löytää harrastus harrastamisen vuoksi. Lajeja harjoitellaan kilpailu ja voitto mielessä, sillä jos ei ole maailman paras edes jossain, miten muka voi kokea itsensä hyödylliseksi tai riittäväksi?
Paineet, nuo täydellisyydestä kuiskivat hyvyyden irvikuvat, johtavat identiteettikriiseihin ja unettomiin öihin tulevaisuutta pohtien. Paineet luovat elämään vakavuutta: yhtäkkiä jokaisella koetuloksella on merkitystä, ylioppilaskokeista näkee painajaisia, ja jos joku ei pidä minusta, onhan se nyt aika lailla maailmanloppu.
Onko tämä historiallinen kysymys, vai onko kyseessä yksi monista nykyihmisen mahtavista keksinnöistä? Kokiko renessanssimaalari ulkonäköpaineita tarkastellessaan luomiaan täydellisyyttä kuvaavia kehoja?
Käsitys ajasta, yhteiskunnasta ja olemassaolosta muuttuu henkisen kasvun myötä: maailma liikahtaa jalkojen alla, jolloin sen näkee uudesta, järjettömän järkevästä näkökulmasta silmänräpäyksen ajan, ja sitten ahaa-elämys onkin jo ohi.
Aikuiset eivät enää tunnu loputtoman kaukaisilta hahmoilta, jollaiseksi itse ei koskaan kasvaisi ja jotka eivät koskaan ole itse olleet lapsia. Maailma on epätäydellinen ja uskomattoman moninainen, historia on osa nykypäivää, emmekä elä siitä irrallisessa utopiassa, joka osaa välttää historian katastrofaaliset, jälkiviisaana katsottuna typeriltä tuntuvat virheet.
Elämä ei ole vakavaa. Se on ihmeen kaupalla tapahtunut, miljoonien sattumien johdosta olemassa oleva asia, joka on ihmeellinen mutta mitätön, kaunis mutta kivulias. Elämä on haavoittuvainen, ja nuoret kävelevät iho naarmuilla.
Elämän ihmeellisyys huomioon ottaen on suorastaan töykeää haaskata se tyhjänpäiväiseen murehtimiseen.
Toisinaan elämä vain tuntuu rumalta ja hyödyttömältä, väsyttävältä eikä vaivan arvoiselta. Mariaanien hautaan vajoaa pahojen asioiden kasaantuessa päälle, ja sieltä saattaa kivuta pois, kun huomio keskittyy elämän pieniin ihmeisiin: aurinko paistaa ensimmäistä kertaa kuukauteen, oravan kanssa käy tuijotuskilpailun.
Ei ole kyse vastauksien löytämisestä esimerkiksi tulevaisuuden kysymyksiin liittyen, ei.
Sellaisina päivinä vain tuntuu, että jaksaa vielä, eikä väsyminenkään ole paha asia.
Suvi Lehtonen
Mynämäen lukion toisen vuoden opiskelija
Nuorten kulmasta -sarja tarjoilee Mynämäen lukiolaisten näkökulmia maailmaan. Nuoret lukiolaiset ovat kirjoittaneet näitä tekstejään alun perin osana äidinkielen ja kirjallisuuden opintojaan.