Viikon henkilöiden ikähaarukka on laaja. Omista haastateltavistani se on ollut lähes sata vuotta, sillä nuorin on ollut 5-vuotias sienistä kiinnostunut Anthony Jyränen Askaisista (9.10.2009) ja vanhin 104-vuotias Essi Ahti Mynämäestä (6.5.2011).
Ollaan sitten haarukan kummassa päässä tahansa, haastattelutilanteessa on haasteita. Viisivuotiaan kanssa mukana olivat vanhemmat, mutta pääosassa oli koko ajan silti haastateltava itse.
Anthonysta tuli juttuvinkki perheen tuttavan kautta, sillä sen verran huomiota oli lähipiirissä herättänyt lapsi, joka osaa tunnistaa sienikirjasta lähemmäs sata sientä ja myös pitää sieniruuista erityisen paljon.
Myös Mynämäen kunnan vanhin tarvitsi haastatteluun avukseen sukulaisen, sillä hänen oli huonontuneen kuulonsa takia helpompi saada selvää tutun ihmisen puheesta. Hän löytyi haastateltavaksi nimenomaan ikänsä perusteella, koska oli tuolloin tiettävästi kunnan vanhin.
Haastattelut on mukavinta tehdä henkilöille tutussa ympäristössä. Joskus ne tuottavat toimittajalle jännittäviä hetkiä.
Esimerkiksi eräänä aamuna vuonna 2009 töihin lähtiessä mikään ei viitannut siihen, että illalla kotin tullessa saatoin kertoa perheelle, että olen muuten lentänyt tänään kaksipaikkaisessa kangaspäällysteisessä museolentokoneessa Oripään taivaalla.
Niin kävi, kun haastattelin tuolloin 70-vuotiasta lentokapteenia ja museolentokoneharrastajaa Esa Passilaa hänen kotonaan Mynämäessä. Kun piti kuvaa ryhtyä ottamaan, hän ehdotti, että voimmehan me lentämässäkin käydä.
Jännitysmomenttia lisäsi korkeanpaikan kammon lisäksi se, että hangaarista ulos vedetty kone hörähti kyllä käyntiin, mutta sammui heti. Passila totesi, että ei ole aiemmin niinkään käynyt. Ilmaan kuitenkin noustiin.
Koska istuin edessä, kuva tuli ahtaassa ohjaamossa otettua niin, että käänsin järjestelmäkameran olan yli taaksepäin ja räpsin summanmutikassa. Kummasti osui kuvattava keskelle, ja koneen ikkunoista näkyy, että ilmassa ollaan.
Jännitystä oli toimittajan housunpuntissa myös haastattelumatkalla Askaisiin Kärmäläisen saaressa asuvan kalastajan Jorma Saarisen luo.
Aiheena jutussa (28.1.2000) oli se, että Saarinen oli elämänsä aikana pelastanut useammankin jäihin uponneen ihmisen. Tammikuussa meri oli jäässä, mutta maakravun korviin rasahteli uhkaavasti.
Jo kävelymatkalla saareen kuuntelin tarinoita jäihin pudonneista, ja mietin mahdanko itse olla päivän päätteeksi yksi, jonka Saarinen on pelastanut. Toisaalta arvelin kyllä, että kokeneen saaristolaisen kanssa olin parhaassa mahdollisessa seurassa, jos jää olisi pettänyt.
Sari Honkasalo