Suomalaisen kirjallisuuden kentässä on yksi erikoislaatuinen piirre: Ensimmäinen suomenkielinen romaani on edelleenkin se paras.
Näin tuumaa vähintään yksi Aleksis Kivi -fani, kirjailija Antti Tuuri. Seitsemän veljestä ilmestyi vuonna 1870, ja yhä Jukolan jullit voittavat painissa kenet vain.
Viime viikolla kirjailija Sirpa Kähkönen ja piispa Mari Leppänen pohtivat Naantalin Kirjajuhlilla, kenen ennen eläneen kirjailijan kanssa haluaisivat kohdata. Leppänen valitsi Minna Canthin, Kähkönen Aleksis Kiven.
Toista kautta Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana toimiva Kähkönen tahtoisi mennä ajassa taaksepäin, jotta voisi hyvittää Kivelle tämän kokeman puutteen ja väärinymmärryksen. Hän antaisi kirjailijalle ehyen takin, jotta tämä pääsisi oman näytelmänsä ensi-iltaan, alennuskuponkeja "kaikenlaisiin paikkoihin", syöttäisi ja hoitelisi niin kuin Charlotta Lönnqvist vallan, jotta mestarikirjailijan elämänvoima palautuisi.
Aleksis Kiven kuolemasta 38-vuotiaana tulee kuluneeksi vuoden lopulla 150 vuotta. Tasavuosien kunniaksi Kirjailijaliitto on kullannut ja kunnostanut Tuusulan vanhalla hautausmaalla sijaitsevan hautamuistomerkin.
Kähkönen suree, että kaikki kunnioituksen osoitukset kansalliskirjailijaa kohtaan ovat onnettoman jälkikäteisiä. Seitsemän veljeksen vastaanotto oli aikanaan murskaava, ja kirjailijan viimeiset elinajat surulliset. Kivi sai osakseen sanoja, jotka "sortivat murhemieleen".
Kirjailija Petri Tamminen kertoi avajaistilaisuudessa omasta kirjastaan Se sano. Puolet toisten ihmisten niistä sanomisista, joita hänen jututtamansa ihmiset koko elämänsä ajan kantavat mukanaan, ovat olleet loukkaavia. Toinen puoli jakautui kahtia: osa kohotti kuulijaansa, ja loput olivat määrittelemättömästi vähän siltä väliltä.
Sanojen voimaa on Vakan alueella voinut pohtia tänä kesänä useassa kirjallisuuden alan tapahtumassa. Naantalin Kirjajuhlat ja Velkuan Runosaari-festivaali ovat tulleet uudempina tapahtumina Volter Kilpi -kirjallisuusviikon rinnalle.
Saara Huovinen