Kaik­ki mitä meil­lä on, on lap­sen va­ras­sa. Il­man hän­tä me voi­sim­me, niin jää­köön sa­no­mat­ta. Jo­kai­nen sen tie­tää. Sil­ti niin mo­nel­ta jää tämä kai­ken muun var­joon tai koko aja­tus lap­sen saa­mi­ses­ta näyt­täi­si huo­nol­ta vaih­to­eh­dol­ta elä­män suun­ni­tel­mis­sa.

Kun näi­tä syi­tä kat­se­len, nä­kyy sel­väs­ti ajan tuo­ma asen­ne­muu­tos. Syi­hin enem­min nyt puut­tu­mat­ta eni­ten huo­let­taa sii­nä ar­vo­jen tär­key­den ale­ne­mi­nen. Ai­ka ja raha ha­lu­taan nyt käyt­tää muu­al­le ja mitä se sit­ten on­kin, on se ky­sy­mys.

Näyt­tää, et­tä ra­ha­ta­lou­den kas­vu on nyt tär­kein­tä. Täs­sä pää­sem­me asi­aan. Kou­lus­ta on "ke­hit­ty­nyt" jon­kun sor­tin au­to­maat­ti. Sen pi­tää ol­la iso ja kai­kis­ta teh­dään sa­man­lai­sia ja hal­val­la. Mut­ta he ei­vät ole kaik­ki sa­man­lai­sia. Ei ol­len­kaan.

Kuin­ka moni ajat­te­lee edes sitä, mi­ten eri-ikäi­siä me ai­kui­set olem­me? Nu­me­ro ei ker­ro yh­tään mi­tään sen enem­pää kuin naa­ma­tau­lut ja tit­te­lit­kään. "Ai­kuis­tu­mi­nen" on kons­ti­kas­ta, mut­ta se pal­jol­ti rat­kai­see, kei­tä me olem­me.

Ai­kuis­tu­mi­seen vai­kut­taa pal­jon­kin se, mi­ten mei­dät oh­jel­moi­daan aluk­si, kos­ka se te­kee meil­le asen­ne­poh­jan ja niil­lä men­nään. Täs­tä on pal­jon kiin­ni. Lap­sel­la ei ole mi­tään mah­dol­li­suut­ta vai­kut­taa asi­aan.

Läh­tö kou­luun ei val­mis­tu "ping" jon­kin nu­me­ron koh­dal­la, vaan se tu­lee, kun hän on val­mis tai eh­kä val­miim­pi. Jos hän ei ole val­mis, hän ei osaa ym­mär­tää, mitä nyt ta­pah­tuu.

Pu­hun ko­ke­muk­ses­ta. Pal­jon me­nee sivu suun ja sen vai­ku­tus hel­pos­ti kul­kee läpi elä­män. Omal­ta osal­taan se luo ylei­sa­sen­teel­li­sen lä­hes­ty­mis­ta­van lä­hes kaik­keen koko elä­mäs­sä. Täs­tä oli­si help­po kir­joit­taa si­vu­kau­pal­la ja vaik­ka ko­ko­nai­nen kir­ja. Ei ole edes ra­has­ta kiin­ni, mut­ta hä­ti­köin­ti on paha pal­ve­lus.

Lap­si on mit­taa­mat­to­man ar­vo­kas. Mitä enem­män hä­nel­le an­nat, sitä enem­män saat hä­nel­tä. Olem­me hä­nel­le vel­kaa sen, mitä me olem­me it­se saa­neet. Kor­koa mei­dän tu­li­si sil­le kas­vat­taa.

Veik­ko Ha­ra­la