Taas on kä­sil­lä vuo­de­nai­ka, jol­loin on sul­jet­ta­va it­sen­sä um­pi­oon. En kes­tä vai­na­jien pää­kal­lo­jen ja luu­ran­ko­jen ki­sai­lua puo­tien si­sään­heit­tä­ji­nä.

En­sim­mäi­ses­sä työ­pai­kas­sa­ni yk­si työ­ka­ve­reis­ta oli nuo­ren hen­ki­lön luu­ran­ko, to­sin pei­tet­ty­nä mus­taan kaa­puun. Ky­sees­sä oli va­lo­ko­pi­oin­ti­huo­ne, joka piti pi­men­tää. Huo­nees­sa en viih­ty­nyt kuin pa­kol­li­sen työ­a­jan.

Kun­pa osai­sim­me jät­tää vai­na­jam­me rau­haan; kun­ni­oi­tus sa­mal­la it­sel­lem­me, et­tä saam­me kuu­lua su­kuun, joka on ol­lut en­nen mei­tä ja jäl­ke­hem­me jää.

Tä­nä­kin vuon­na moni ra­kas tut­tu tai lä­him­mäi­nen on las­ket­tu hau­dan le­poon, to­sin ny­ky­ään eri­lai­sin ta­voin, esi­mer­kik­si uur­nas­sa tuh­ka­na, joka sit­ten säi­ly­te­tään seu­ra­kun­nan ti­lois­sa tai ko­lum­baa­ri­os­sa. Ih­mis­ruu­mis pa­laa luon­non kier­to­kul­kuun ri­po­tel­ta­es­sa tai hau­taan las­ket­ta­es­sa. Sie­lu on ikui­nen.

Vai­na­jien päi­vä­nä sy­ty­tet­ty kynt­ti­lä ku­vaa elä­män­lie­kin kir­kas­ta va­loa ja lo­pul­ta sen sam­mu­mis­ta. Meil­le on an­net­tu Raa­ma­tus­sa elä­män ra­jat: 70 tai 80 vuot­ta. Ny­kyi­nen lää­ke­tie­de on nos­ta­nut kes­ki-ikää muu­ta­mal­la vuo­del­la, lop­pu on kui­ten­kin vää­jää­mä­tön. Ikui­seen maan­pääl­li­seen elä­mään ei ole löy­det­ty vii­sas­ten­ki­veä. Muis­ta­kaam­me har­tau­del­la hei­tä, joi­den kaut­ta olem­me saa­neet elä­män, hoi­vaa ja yh­tei­söl­li­syyt­tä.

Lap­sil­la pi­tää ol­la syk­syn pi­mey­des­sä jo­tain haus­kaa. Lie­kö muut kei­not käy­tet­ty, jot­ta on lei­kit­tä­vä kuol­lut­ta, esi­tet­tä­vä haa­mua tai teh­tä­vä jopa il­ki­val­taa lui­ta ja pää­kal­lo­ja ko­lis­tel­len.

Ee­va Au­vi­nen

Naan­ta­lin Me­ri­mas­kun pi­tä­jä