Mitä sil­loin nä­kyy vii­mei­sen vii­van al­la? Kuka aloit­ti rii­dan? Hän­kö on voit­ta­ja joka sai vii­mei­sen sa­nan? Ei. Hän on suu­ri hä­vi­ä­jä. En­tä hän joka on­nis­tui hank­ki­maan eni­ten ta­va­raa ja omai­suut­ta? Hä­nen sal­don­sa on nol­la.

En­tä ne vii­vat, joi­ta sai­raat joh­ta­jat piir­te­li­vät ai­koi­naan nyt jäi­sen kuol­leen pla­neet­tam­me pin­taan? Vail­la vä­hin­tä­kään mer­ki­tys­tä. Ne lu­ke­mat­to­mat syyt­tö­mät mil­joo­nat ja sa­noin­ku­vaa­mat­to­mat kär­si­myk­set. Tur­haan. Min­ne joh­taa se kyy­nel­ten vir­ta jota ku­kaan ei näe? Mik­si näin?

Suu­rin on hän joka pie­nen kyy­ne­leen kui­vaa ja läm­mön pie­nel­le an­taa. Kaik­ki me ky­ke­nem­me sii­hen. Se on vain an­ta­jan sy­dä­mes­sä. Se on tääl­lä mei­dän kes­kel­läm­me. Sitä ei ole myy­tä­vä­nä kau­pas­sa. Sen voi vain löy­tää.

On­ko sil­lä mer­ki­tys­tä. Var­mas­ti on. Se on se, mikä meis­tä jää sit­ten, kun mei­tä ei enää ole. On uu­si Jou­lu ja me saam­me elää sen ilos­sa.

Veik­ko Ha­ra­la