En ole so­ta­san­ka­ri, vaan hei­dän lap­sen­sa olen. Nyt jo lä­hes sa­ta­vuo­ti­as. Olen hän, joka so­dan jäl­keen kär­si jo ker­ran pula-ajan. Teki työ­tä jo lap­se­na ai­kuis­ten rin­nal­la. Ra­ken­si maa­ta pal­jain kä­sin, vä­hin va­roin.

Uh­ra­sin nuo­ruu­te­ni teh­däk­seen li­sää työ­tä. Ei ol­lut hie­no­ja vaat­tei­ta, ei pu­he­li­mia. Ei isoa ta­loa ja uut­ta au­toa. Mut­ta per­he tuli ruo­kit­tua, kai­kes­ta sääs­tä­mäl­lä, työ­tä te­ke­mäl­lä, ve­rot mak­sa­mal­la kaik­kea ra­ken­net­tiin tu­le­vil­le.

Nyt olen van­ha ja vä­sy­nyt, ha­lu­ai­sin jo le­vä­tä. En jak­sa hoi­taa it­se­ä­ni, en muis­ta ni­me­ä­si. Tääl­lä lat­ti­al­la ma­kaan ja ru­koi­len, mut­ta ei ke­tään kuu­le.

Ei ole paik­kaa, mi­hin si­joit­taa, ei ai­kaa hoi­va­ta hyö­dy­tön­tä, ei ole ra­haa. Kuo­len­han koh­ta, sit­ten on kaik­ki hy­vin, niin­kö?

Mi­hin ne ra­hat me­ni­vät? Mi­hin me­ne­vät?

Ar­voi­sa tu­le­va päät­tä­jä: toi­von et­tä si­nul­la on kaik­ki hy­vin, on va­raa mak­saa mitä sinä ja per­hee­si tar­vit­set­te.

Mut­ta pyy­dän, et­tä ym­mär­täi­sit, et­tä me kär­sim­me jo ker­ran, koko ikäm­me tar­kas­ti sa­no­en, et­tei seu­raa­vien su­ku­pol­vien koh­ta­lo oli­si niin kar­mea.

Et­tä oli­si ruo­kaa ja lääk­kei­tä. Oli­si vuo­de­paik­ko­ja ja en­si­a­pua tar­vit­se­vil­le. Et­tä he sai­si­vat opis­kel­la ja ol­la kun­ni­ak­si it­sel­leen ja va­paal­le maal­le.

Et­tei hei­tä löy­det­täi­si hy­lät­ty­nä lat­ti­al­ta, kos­ka muka ra­hat ovat lop­pu. Et­tä pääs­täi­siin hyö­dyt­tö­mäs­tä eroon.

Vain ih­mi­sel­lä on vä­liä, ei muul­la. Köy­häl­lä­kin. Sai­raal­la. Van­hal­la.

Si­nus­ta­kin tu­lee van­ha, ar­voi­sa val­tuu­tet­tu. Omaa kuop­paa­si kai­vat.

PiPu