Jokin aika sitten oli mielipidekirjoitus kukkopojan lyhyestä murheellisesta elämänkaaresta. Ihmiselle on annettu oikeus käyttää luonnon antimia ravinnokseen: sekä eläimiä että kasveja. Muun muassa hampaamme ja ruoansulatuksemme ovat sekaravintoon sopivia.
Voimme tietenkin kiinnittää huomiomme kukkotipuihin, mutta samalla pitäisi ottaa huomioon koko luomakunta. Kukaan tai mikään ei ole syntynyt jäädäkseen. Luulen, että kukkopojan elämän päättyminen on helpompi kuin monen ”luonnollisen” kuoleman kohtaavan.
Olisi kai lopetettava koko siipikarjatalous ja muukin hyötykotieläintuotanto. Tämä mullistaisi sivilisaation ja siirtyisimme keräilytalouteen: miehet aamulla metsään ja emännät lihapatoja hämmentämään. Saaliseläimellä olisi mahdollisuus paeta tai hyökätä lajista riippuen. Niin menneisyydessä.
Olen ajatellut, että emme voi tietää, tuntevatko kasvit kipua. Mielelläni en kotiini halua leikkokukkia, koska ne on tuomittu lakastumaan ja lopulta kuolemaan maljakkoon silmiemme edessä.
Ero ihmisen ja muiden kuolevaisten välillä on toistaiseksi se, että ihminen joutuu vieläkin kärsimään vuositolkulla kovia tuskia, mutta eläinten kohdalla asia on tuomittu eläinrääkkäykseksi. Se on rikos. Kannatan eutanasiaa.
Kukkopoika on syntynyt lyhyeen elämään. Voi jopa päästä pääsiäistipuksi eikä paremmasta tiedä – elämäntyö on tehty.
Eeva Auvinen
Naantalin Merimasku