Me ha­lu­am­me tu­hoa ja kuo­le­maa ja tu­han­sia ko­deis­taan ryös­tet­ty­jä lap­sia. Tus­kaa, jon­ka mo­net meis­tä vie­lä jo­ten­kin tun­nem­me it­se­kin. Mik­si me teem­me täl­lais­ta? Kos­ka me ku­vit­te­lem­me, et­tä kaik­ki on kau­ka­na ja asi­at kyl­lä jär­jes­ty­vät il­man, et­tä mei­dän pi­täi­si uh­ra­ta pal­vo­maam­me ra­hal­lis­ta hy­vin­voin­ti­am­me.

Ja täs­sä­hän on ole­vi­naan nyt muu­ta. Las­ku on tu­los­sa. Kai­ken tä­män me teem­me an­ta­mal­la lii­an vä­hän ja lii­an hi­taas­ti. Juu­ri näin me yl­lä­pi­däm­me mie­le­tön­tä so­taa. Tä­mä­kin on tie­dos­sa. Mik­si me pur­naam­me, et­tä Ame­ri­kan ve­ron­mak­sa­ja ei jär­jes­tä li­sää apua? Kuin­ka mon­ta so­taa ja jäl­leen­ra­ken­ta­mis­ta on­kaan Ame­ri­kan ve­ron­mak­sa­ja jo mak­sa­nut?

Me van­hem­pi pol­vi tie­däm­me, mitä sota voi mak­saa. Se on var­mas­ti huo­noin ja kal­lein vaih­to­eh­to. Mi­kään raha ei ole lo­pu­ton­ta. Sen tie­tä­vät kaik­ki. Ku­lu­tus­so­ta pe­laa nyt Kii­nan pus­siin ja jos me em­me tee tar­peek­si, olem­me tu­le­va­na huo­mi­se­na te­ke­mi­sis­sä Kii­nan kans­sa. Se ei ai­na­kaan mi­nus­ta näy­tä yh­tään tä­män pa­rem­mal­ta.

Me os­tam­me kii­na­lais­ta ja mei­dän ra­hoil­lam­me Kii­na val­taa maa­il­maa. Kan­nat­taa tu­tus­tua kii­na­lai­seen elä­män­mal­liin ui­guu­rien koh­te­lus­sa ja ku­vi­tel­la, mil­tä elä­mä mais­tuu, kun kii­na­lai­nen men­ta­li­teet­ti val­taa ym­pä­riin­sä jat­ku­vas­ti li­sää mää­räys­val­taan­sa.

Täl­lä vä­lin pu­ti­nis­tit tu­ho­a­vat elä­mää Uk­rai­nas­sa. Me eli län­si mah­dol­lis­tam­me sen. Kol­mas­ti on Ve­nä­jä Suo­meen hyö­kän­nyt. Te­ke­mään juu­ri sitä, mitä se nyt te­kee Uk­rai­nas­sa. Te­ki­si­kö uu­des­taan? Tie­tys­ti te­ki­si.

Ve­nä­läi­nen rau­ha on se, kun kaik­ki on alis­tet­tu ja hal­lin­nas­sa. Kaik­kiin naa­pu­rei­hin­sa se on hyö­kän­nyt. Mei­dän eli län­nen toi­min­tam­me an­taa pu­ti­nis­teil­le sel­ke­än vies­tin. Hom­ma toi­mii ai­van kuin pi­tää­kin.

Ge­or­gia on nyt jo vuo­ros­sa ja Uk­rai­na hoi­dos­sa. Kii­na kan­nus­taa ta­ka­na, kos­ka näin län­si ja Ve­nä­jä hil­jaa heik­ke­ne­vät. Vi­ha­pu­het­ta­ko? Ei, vaan fak­taa. Pu­ti­nis­teil­la ei yk­sin­ker­tai­ses­ti ole ole­mas­sa mi­tään ha­lua tai edes ky­kyä lo­pet­taa so­taa.

Län­si­mai­sel­la si­vis­tyk­sel­lä men­ta­loi­tu ih­mi­nen omaa em­paat­tis­ta hy­vää tah­toa ja ha­lua su­vait­se­vai­suu­teen. Kom­mu­nis­ti­mais­ta kat­sot­tu­na tämä pois­taa edes­täm­me suo­ja­kil­ven ja juu­ri sii­hen hei­dän pi­tää nyt is­keä.

Mei­dän lin­tu­ko­tom­me ei ole suo­jas­sa ul­koa ei­kä si­säl­tä­kään. Mei­dän tu­lee op­pia ym­mär­tä­mään, et­tä in­hi­mil­li­syys ei kuu­lu hei­dän toi­min­ta­mal­lei­hin­sa muu­ten kuin et­tä juu­ri sen rik­ko­mal­la pääs­tään nii­hin ta­voit­tei­siin, joi­ta he kat­so­vat ar­vok­kaik­si.

On­ko tämä sota tär­keä voit­taa? Mi­kä­li me ha­lu­am­me pa­rem­paa huo­mis­ta, mei­dän on myös ym­mär­ret­tä­vä, et­tä niin pit­kään kuin pu­ti­nis­tit on­nis­tu­vat pi­tä­mään kan­sa­lai­sen­sa pi­men­nos­sa ja tun­te­maan suur­ta ve­nä­läis­tä pa­rem­muut­ta mui­hin näh­den, mi­kään sota ei lopu.

Vas­ta, kun siel­lä ih­mi­set ta­ju­a­vat hä­ve­tä hei­dän joh­ta­jien­sa mie­let­tö­miä vää­ryyk­siä ja saa­vat tun­tea ole­van­sa sen täh­den kak­kos­luo­kan kan­sa­lai­sia, he nou­se­vat aja­maan pa­rem­paa. Voi­si ol­la toi­voa uu­del­le aa­mul­le.

Veik­ko Ha­ra­la