Olen Vakan sivuilla (20.12.-24 ja 17.1.-25) tuonut esiin, miten vähän huomiota kaupunkien ilmastotoimet saavat suhteessa niiden todellisiin vaikutuksiin. Keskustelut pyörivät usein talouskasvun ja kehityksen ympärillä, mutta jättävät infrastruktuurin ja kulutuksen päästöt – kuten Helsingin Triplan ja Raision risteyssuunnitelmien kaltaiset hankkeet – kokonaan varjoon. Tämä ei ole hyökkäys kaupunkeja vastaan, vaan yksinkertainen pyyntö: tehkäämme ilmastokeskustelusta tasapuolisempaa.
Silti Saloniemi ja Pappila (V-SS 21.1.) ovat nähneet pyyntöni vastakkainasetteluna. Miksi keskusteluun kaupunkien ilmastovaikutuksista reagoidaan näin? Näyttää siltä, että nettopäästöistä puhuminen tarjoaa keinon väistää vaikeat kysymykset kaupunkien roolista. Metsät nähdään edelleen ensisijaisena ratkaisuna ilmastokriisiin, vaikka samaan aikaan unohdamme, että kaupunkien kasvun myötä syntyneet päästöt ja metsiin sitoutunut hiilivelka ovat täysin käsittelemättä. Onko tämä tietoinen valinta vai sokea piste?
Trumpin päätös irtautua Pariisin ilmastosopimuksesta on maailmanlaajuinen ilmastokatastrofi. Se paljastaa myös, miten vaikeaa on sitoutua todellisiin päästövähennyksiin, kun kaupunkivetoiset taloudet kohtaavat kestävän kasvun vaatimukset. Suomessa tämä ilmenee metsiä jatkuvasti syyllistävänä keskusteluna, vaikka kansainvälisesti tarkastellen kysymys pitäisi kohdistaa kaupunkien päästöihin. Kuinka esimerkiksi Iso-Britannia tai Tanska – lähes metsättömät maat – aikovat kompensoida kaupunkiensa päästöt ilman, että metsät saavat osakseen lisää painetta?
Saloniemi ja Pappila ovat havainneet saman kuin allekirjoittanut: metsänomistajille kuuluisi kunnon korvaus hiilinielujen ylläpidosta ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta. Tämä ei ole vain näkemys, vaan toimenpide, joka tarkoittaa maksua – siis palkkaa, ei pelkkää kiitosta. Nyt homma hoidetaan ilmaiseksi. Maaseudun vastuuta ei voida jatkuvasti laajentaa ilman, että myös kaupunkien kulutuksen ja päästöjen vaikutukset otetaan avoimesti keskusteluun.
Suomessa tiedetään, ettei Helsingissä ole metsiä – paitsi ehkä Kaisaniemen puistossa, jos oikein siristää silmiään. Siksi onkin erityisen hämmentävää, että Saloniemi ja Pappila analysoivat helsinkiläisen päästöjen olevan vain puolet mynämäkeläisen vastaavasta. Se on kuin väittäisi, että Helsingistä löytyisi tukkimetsiä ja Mynämäestä pörssiyhtiöitä.
SYKE:n vertailussa mynämäkiläisen – olipa hän opettaja, metallimies tai taksikuski – harteille on jyvitetty kuntansa alueen maatalouden osuus. Tämä vääristää kuvaa päästöjen jakautumisesta. Vaikuttaa siltä, että SYKE:n tilastojen käyttöä ei aina täydennetä kattavilla tarkasteluilla. On välttämätöntä, että myös kaupunkien kulutuksen osuus nostetaan päästölaskelmissa vahvemmin esiin. Ilman ruokaa ei kukaan voi elää sen enempää Helsingissä kuin Mynämäessäkään, joten tämän todellisuuden tunnustaminen on olennaista.
Avoin ja kattava keskustelu edellyttää, että kaupunkien ja maaseudun roolit ilmastokriisissä tunnustetaan tasapainoisesti. Kaupungeissa syntyvät päästöt, mutta niiden kompensointi tapahtuu maaseudun hiilinieluissa ja ruuantuotannossa. Tämä ei ole kilpailuasetelma, vaan yhteispeliä, jossa molempien osapuolten on kannettava vastuunsa oikeudenmukaisesti. Sankari tarvitsee ystävänsä. Ilman molempien panosta tämä tarina päättyy todelliseen ilmastokatastrofiin. Ja se vasta olisi metsään menemistä.
Pekka Myllymäki