Avo­ve­des­sä tai ran­ta­ve­des­sä kel­lu­vas­ta kuol­lees­ta le­vä­mas­sas­ta on tul­lut Var­si­nais-Suo­men ELY-kes­kuk­seen vii­me päi­vi­nä il­moi­tuk­sia ja ha­vain­to­ja use­al­ta pai­kal­ta eri puo­lil­ta Saa­ris­to­mer­ta, Var­si­nais-Suo­men Ely-kes­kus tie­dot­taa.

Kyse on kuol­lees­ta poh­jaan ker­ty­nees­tä le­väs­tä, joka on nous­sut pin­taan. Ran­nal­le ajau­tu­nut­ta le­vää voi ke­rä­tä ja vaik­ka­pa kom­pos­toi­da.

Le­vä­lau­tat koos­tu­vat pää­a­si­as­sa kuol­lees­ta rih­ma­le­väs­tä, mut­ta jou­kos­sa voi ol­la esi­mer­kik­si poh­jas­ta ir­ron­nut­ta rak­ko­hau­rua (rak­ko­le­vä), kuol­lei­ta ve­si­kas­ve­ja ja ka­lo­ja.

Ha­vain­to­jen run­saus voi joh­tua sii­tä, et­tä ve­den no­pe­an läm­pe­ne­mi­sen ai­heut­ta­man ha­jo­a­mi­sen ja kaa­sun­muo­dos­tuk­sen vai­ku­tuk­ses­ta levä on nous­sut pin­taan tai myös sii­tä, et­tä le­vää on nyt ta­va­no­mais­ta enem­män. Myös heik­ko­tuu­li­nen sää on voi­nut vai­kut­taa sii­hen, et­tä le­vät jää­vät kel­lu­maan pin­taan. Yleen­sä kuol­lut­ta rih­ma­le­vää ha­vai­taan enem­män myö­hem­min ke­säl­lä.

Rih­ma­le­vät kas­va­vat kal­lio- ja ki­vi­poh­jil­la mut­ta var­sin­kin re­he­vöi­ty­neis­sä ve­sis­sä myös rak­ko­hau­run ja muun ve­si­kas­vil­li­suu­den pääl­lä. Kun rih­ma­le­vät kuo­le­vat, ne ir­to­a­vat ja ke­rään­ty­vät aal­lo­kon ja vir­taus­ten vai­ku­tuk­ses­ta usein yh­teen suu­rem­mik­si ke­räy­mik­si. Rih­ma­le­vien run­sas­tu­mi­nen ja kuol­lei­den rih­ma­le­vä­mat­to­jen esiin­ty­mi­nen joh­tuu lii­al­li­sen ra­vin­ne­kuor­mi­tuk­sen ai­heut­ta­mas­ta me­ren re­he­vöi­ty­mi­ses­tä. Taus­tal­la on siis sama syy kuin si­ni­le­vä­ku­kin­nois­sa, ve­den sa­me­ne­mi­ses­sa ja muis­sa re­he­vöi­ty­mi­sen il­men­ty­mis­sä.

Kuol­lut­ta rih­ma­le­vää esiin­tyy sekä ve­den pin­nal­la et­tä poh­jas­sa. Poh­jil­le voi pai­koin ol­la ke­rään­ty­nee­nä mat­to­mai­sia kuol­leen rih­ma­le­vän muo­dos­tu­mia. Rih­ma­le­vä­mat­to tu­kah­dut­taa al­leen rak­ko­hau­run, pu­na­le­vät ja sim­pu­kat ja voi peit­tää ka­lo­jen ku­tu­poh­jat. Le­vä­mas­san ha­jo­a­mi­nen ku­lut­taa hap­pea. Ha­pen lop­pu­es­sa ha­jo­a­mi­nen jat­kuu mä­dät­tä­jä­bak­tee­rien toi­mes­ta ja muo­dos­tuu rik­ki­ve­tyä, joka hai­see pa­hal­le ja on myr­kyl­lis­tä.

Pin­nal­la aje­leh­ti­vat kuol­leet rih­ma­le­vät ajau­tu­vat usein ran­ta­ve­teen ja ran­noil­le. Kun ne ha­jo­a­vat, niis­tä va­pau­tuu ra­vin­tei­ta, jot­ka ai­heut­ta­vat pai­kal­lis­ta re­he­vöi­ty­mis­tä. Ha­jo­a­mi­nen ku­lut­taa täs­sä­kin ta­pauk­ses­sa hap­pea, min­kä seu­rauk­se­na hap­pi voi lop­pua le­vä­mas­sas­ta ja sen ala­puo­li­ses­ta ve­des­tä. Kuol­leen rih­ma­le­vän, rak­ko­hau­run ja ve­si­kas­vien ke­rään­ty­mi­nen ran­noil­le on nor­maa­lia. Re­he­vöi­ty­mi­nen on kui­ten­kin li­sän­nyt rih­ma­le­vien mää­rää niin pal­jon, et­tä sil­lä voi ol­la hai­tal­li­sia vai­ku­tuk­sia koko ran­ta­vyö­hyk­keen elä­mään ja mo­ni­muo­toi­suu­teen. Ajan mit­taan esi­mer­kik­si al­ku­jaan hiek­ka­poh­jai­sen lah­den ran­ta voi peit­tyä le­vä­mas­sal­la, kas­vaa um­peen ja al­ku­pe­räi­nen eli­nym­pä­ris­tö muut­tua tai ko­ko­naan hä­vi­tä.

Omaan ran­taan ja ran­ta­ve­teen ke­rään­ty­nyt­tä le­vää voi hel­pos­ti ke­rä­tä haa­vil­la tai ha­ra­val­la. Le­vä­mas­san voi esi­mer­kik­si kom­pos­toi­da so­pi­vaan paik­kaan niin kau­as ran­nas­ta, et­tei­vät levä tai sen si­säl­tä­mät ra­vin­teet huuh­tou­du ajan mit­taan ta­kai­sin me­reen.

Var­si­nais-Suo­men ELY-kes­kus pyr­kii edis­tä­mään kuol­leen le­vä­mas­san ke­räys­tä ja sii­hen liit­ty­vät me­ne­tel­mät tu­le­vat ke­hit­ty­mään lä­hi­vuo­si­na. Myös le­vä­mas­san hyö­ty­käyt­töä ja kier­rä­tys­tä on tar­koi­tus sel­vit­tää ja edis­tää eri hank­keis­sa. Li­säk­si ta­voit­tee­na on ke­hit­tää ko­neel­li­sia me­ne­tel­miä suu­rem­pien le­vä­mää­rien ke­rää­mi­seen.