Saa­ra Huo­vi­nen

Veh­maal­le 15 vuot­ta sit­ten muut­ta­neel­le Ei­ra Sö­der­hol­mil­le pai­kal­li­sen mur­teen kuu­le­mi­nen on ol­lut yk­si viih­ty­vyys­te­ki­jä. Lem­pi­sa­nat ovat pröt­ti ja met­tä­pö­rö.

– Pak­ko­han pröt­tiä oli lei­poa, kun sil­lä on niin kau­nis nimi. Se on tie­tyn­lais­ta pan­nu­kak­kua. Met­tä­pö­rö olen it­se, kun asun tääl­lä met­sän kes­kel­lä. Pö­rö­hän tar­koit­taa kum­mi­tus­ta tai mör­köä, hän sel­ven­tää.

Elä­män­työn­sä Sö­der­holm on teh­nyt Nor­jas­sa pu­hu­tun suo­men kiel­tä lä­hel­lä ole­van kai­nun kie­len pa­ris­sa, joka ai­em­min tun­net­tiin pa­rem­min ni­mel­lä kvee­ni. It­se hän käyt­täi­si kaik­kein mie­lui­ten sa­naa lan­nan­kie­li, ja pu­hui­si kai­nu­lais­ten si­jas­ta lan­ta­lai­sis­ta, sil­lä si­ten pai­kal­li­set it­se it­se­ään pe­rin­tei­ses­ti kut­su­vat.

Oma ja rak­kain mur­re on Tu­run mur­re, mut­ta mikä mur­re ta­han­sa käy.

– Ihan kaik­ki maa­il­man mur­teet ovat mi­nul­le suo­ras­taan in­to­hi­moi­nen asia. Mur­teet lai­mis­tu­vat koko ajan, kun sa­nas­to hä­vi­ää. Yleis­kie­len sa­nat le­vi­ä­vät kuin rut­to, ei­kä sil­le mah­da mi­tään. Kiel­tä ei voi säi­löä, hän sa­noo.

Sa­maan ta­paan kuin pu­hu­taan bi­o­di­ver­si­tee­tis­tä, voi­si Sö­der­hol­min mu­kaan pu­hua myös kult­tuu­ri­di­ver­si­tee­tis­tä. Kun se ka­to­aa, kie­les­tä, kult­tuu­ris­ta ja jopa elä­mi­sen tai­dos­ta me­ne­te­tään pal­jon.

– Sen ta­kia mi­nä­kin sin­nil­lä pu­hun mur­ret­ta, oli ti­lan­ne mikä ta­han­sa.

Sö­der­holm pää­tyi Veh­maan val­tuus­toon vii­me vaa­leis­sa ää­ni­ku­nin­ga­tar Pirk­ko Tam­me­li­nin va­na­ve­des­sä.

– Pirk­ko tun­tee ja tie­tää asi­oi­ta, ja hä­nel­lä on kun­nal­lis­po­li­tii­kan kom­pe­tens­sia. To­si­a­si­as­sa on ihan sel­vää, et­tä jos me muut pöl­jät oli­sim­me yh­täk­kiä il­man Pirk­koa pel­mah­ta­neet mu­kaan, oli­sim­me ol­leet ty­pe­räm­piä. Ikä­ni ta­kia en ole vie­lä päät­tä­nyt, läh­den­kö vie­lä eh­dol­le, mut­ta on­nek­si Pirk­ko on, hän sa­noo.

Va­sem­mis­to­lai­suus on ol­lut Sö­der­hol­mil­le luon­tais­ta jo 1960-lu­vul­ta as­ti. Pääl­lim­mäi­siä ar­vo­ja hä­nel­le ovat tasa-ar­vo, työ­läis­ten oi­keu­det ja rau­ha. Sö­der­holm kuu­lui Tu­rus­sa niin sa­not­tuun eu­ro­va­sem­mis­toon, jol­le ym­pä­ris­tö­ky­sy­myk­set­kin oli­vat jo sil­loin tär­kei­tä.

– Mei­tä kut­sut­tiin rai­ti­o­vau­nu­ra­di­kaa­leik­si, hän ker­too.

Tu­run Sö­der­holm jät­ti vuon­na 1979, jol­loin muut­ti opet­ta­maan suo­mea Nor­jan Alat­ti­oon ja siel­tä myö­hem­min Troms­saan. Hän jäi eläk­keel­le Troms­san yli­o­pis­ton apu­laisp­ro­fes­suu­ris­ta kol­me vuot­ta sit­ten, mut­ta jat­kaa har­ras­tuk­sek­seen edel­leen pai­kan­ni­mis­tön tut­ki­mus­työ­tä.

Veh­maal­le Sö­der­holm muut­ti sat­tu­mal­ta et­sies­sään yh­teis­tä Suo­men-ko­tia kump­pa­nin­sa kans­sa. Hän ihas­tui en­sin Nak­ku­as­sa män­ty­met­sän kes­kel­lä si­jait­se­van pyö­rö­hir­si­ta­lon myyn­ti-il­moi­tuk­seen ja sit­ten it­se ta­loon ja sen pi­ha­pii­riin.

– Se oli tuo lam­pi, jo­hon ret­kah­din. Ei meil­lä Tom­pan kans­sa ol­lut suun­ni­tel­mia muut­taa juu­ri Veh­maal­le, vaan se oli äkil­li­nen mie­len­häi­riö, hän sa­noo.

Eira Söderholm muutti Vehmaalle, koska ihastui metsän keskellä sijaitsevaan pyöröhirsitaloon ja sen pihalla olevaan lampeen.

Saara Huovinen

Kun­ta­po­li­tiik­ka on Sö­der­hol­min mie­les­tä vai­kea laji, jos­sa on hy­vin piu­kat raa­mit ja kan­gis­tu­neet ku­vi­ot. Veh­maan val­tuus­tos­sa on vai­kea ot­taa esi­mer­kik­si hii­li­neut­raa­liut­ta tai kier­to­ta­lou­teen pyr­ki­mis­tä edes pu­heek­si.

– Tääl­lä ei sel­lai­sia hir­ve­äs­ti aja­tel­la, vaik­ka ei ym­pä­ris­töys­tä­väl­lis­ten va­lin­to­jen tar­vit­si­si edes mak­saa pal­jon. Mi­nul­la on vain vä­hän haa­vei­ta, kos­ka tääl­lä ol­laan ta­lous­ti­lan­teen ta­kia veit­si kur­kul­la. Toi­saal­ta juus­to­höy­lä­sääs­tä­mi­nen voi tul­la kal­liik­si­kin, ja pi­täi­si pys­tyä kat­so­maan pi­dem­mäl­lä pers­pek­tii­vil­lä. Nyt ol­laan nenä kiin­ni sei­näs­sä.

Sö­der­holm sat­sai­si kult­tuu­riin, joka tuo hy­vin­voin­tia. Pit­käl­lä ai­ka­vä­lil­lä se voi­si vä­hen­tää so­si­aa­li- ja ter­veys­puo­len kus­tan­nuk­sia, jot­ka kun­nas­sa ovat ver­rat­tain kor­ke­at.

– Kaik­ki ne pik­ku­ra­hat, mitä on voi­nut ha­kea kult­tuu­ri­toi­min­taan, on hä­vi­tet­ty ko­ko­naan. Kir­jas­to- ja kult­tuu­ri­lau­ta­kun­ta on hy­vin pie­ni osa kun­nan bud­je­tis­ta ja al­le kai­ken sen, mitä on suo­si­tel­tu.

Päät­tä­jän pai­kal­la -sar­ja esit­te­lee en­sim­mäi­sen kau­den val­tuu­tet­tu­ja.