Kun haas­ta­tel­ta­va ky­se­lee etu­kä­teen, mis­tä Vii­kon hen­ki­lö -ju­tus­sa oi­kein on ky­sy­mys, saa­tan sa­noa, et­tä se on pals­ta, jos­sa hen­ki­lö ja asia me­ne­vät su­loi­ses­ti se­kai­sin.

Toi­sin kuin vaik­ka uu­ti­sai­heis­sa, näil­lä kei­koil­la toi­mit­ta­ja ei sa­mal­la ta­val­la ak­tii­vi­ses­ti mää­rää, mis­sä men­nään. Nä­kö­kul­man on va­raa an­taa luis­kah­taa sii­hen suun­taan, mi­hin haas­ta­tel­ta­va tah­too.

Jos­kus voi syn­tyä tiu­kas­ti asi­a­pi­toi­nen jut­tu vaik­ka­pa vas­ta­val­mis­tu­nees­ta aka­tee­mi­ses­ta tut­ki­muk­ses­ta, ei­kä har­ha­po­luil­le ek­sy­tä. Mut­ta mo­nes­ti haas­ta­tel­ta­va on val­mis ja­ka­maan aja­tuk­si­aan elä­mäs­tä hen­ki­lö­koh­tai­sem­mal­la­kin ta­sol­la, mikä voi ol­la hur­jan kos­ket­ta­vaa.

Iki­nä en voi unoh­taa esi­mer­kik­si kes­kus­te­lua per­hee­näi­din kans­sa, joka sil­loi­ses­sa elä­män­vai­hees­saan saat­to­hoi­ti ra­kas­ta, pien­tä ty­tär­tään.

Toi­nen, toi­sel­la ta­val­la unoh­tu­ma­ton koh­taa­mi­nen ta­pah­tui muu­ta­ma vuo­si sit­ten, kun haas­tat­te­lin tai­vas­sa­lo­lais­ta 97-vuo­ti­as­ta rou­vaa.

Sil­loin pu­huim­me muun mu­as­sa ko­to­na asu­mi­sen tur­vat­to­muu­den tun­tees­ta, it­se yhä kas­va­te­tuis­ta pe­ru­nois­ta, sota-ajois­ta ja sii­tä, mil­lais­ta oli nuo­re­na muut­taa toi­sel­le puo­lel­le Suo­mea.

Rou­va oli ko­toi­sin Poh­jois-Kar­ja­las­ta sa­moil­ta ky­lil­tä, joil­la asui oma, lap­suu­des­sa tär­keä iso­äi­ti­ni, ja sama pu­heen mur­re, läm­pö ja ryt­mi oli­vat säi­ly­neet yli vuo­si­kym­men­ten.

Kun hän sit­ten haas­tat­te­lun lo­pul­la verk­kai­ses­ti kei­nu­tuo­lis­sa kei­nu­en ha­lu­si lu­kea omal­ta äi­dil­tään op­pi­man­sa il­ta­ru­kouk­sen, oli kuin ai­ka oli­si su­la­nut ja heit­tä­nyt jon­ne­kin hy­vin kau­as taak­se.

Saa­ra Huo­vi­nen