Yle-telkkarissa tuli viime viikolla Uhrit-dokumentti. Jehovan todistajien, vanhoillislestadiolaisten ja helluntailaisten yhteisöistä eronneet kertoivat omista kokemuksistaan. Kommentit olivat julmaa kuultavaa.
Tosin dokumentissa ei ollut tarkoituskaan hakea tasapuolisuutta, sillä syytösten kohteeksi joutuneille uskonnollisille yhteisöille ei tarjottu puolustuksen puheenvuoroa. Vakka antoi viime keväänä palstatilaa Jehovan todistajalle, kun naantalilainen Samu Hjelt kertoi ajatuksistaan ja elämästään Viikon henkilö -haastattelussa (V-SS 18.3.). Hjeltin ja television dokumenttihenkilöiden lausunnoissa on valtava ero.
Televisio-ohjelma ei tavallaan tarjonnut valtavia yllätyksiä, sillä uskonnollisten yhteisöjen toimintatavoista on pitkään ollut liikkeellä varsin negatiivista tietoa tai näkövinkkelistä riippuen ikävää valeuutista. Kun voisi kuvitella, etteivät hirmutarinat aivan tyhjästä synny, niin jotakin saattaa olla pielessä. Kun ihminen on ja elää uskossa, sen pitäisi kaiketikin olla onnellinen tilanne.
Evankelis-luterilaisesta kirkosta ei ole kuulunut samankaltaisia hämmentäviä kertomuksia kuin joistakin muista uskonnollisista yhteisöistä. Kirkosta eroamisesta on tullut niin yleinen toimintatapa, ettei siihen enää juuri kiinnitetä huomiota, jos joku luopuu seurakunnan jäsenyydestä.
Ilmiö on sillä tavalla ymmärrettävä, ettei seurakunnan toiminta välttämättä suoraan liity omaan tai lähipiirin elämään. Joku voi kaivaa esille taskulaskimen ja ynnäillä, kuinka paljon vapaaehtoisen kirkkojäsenyyden lakkauttamisella voi tuloista riippuen säästää.
Tosin seurakunnat tekevät paikallisella tasolla runsaasti sellaista arvokasta työtä, jolla ei ole suoraa yhteyttä uskontoon tai Jumalaan. On muun muassa lapsikerhoja, vanhustyötä ja konkreettisena avustuskeinona vaikkapa ruokakassijako.
Uskonnoissa pitäisi olla luontevasti tilaa suvaitsevaisuudelle. Kenellä on lupa heittää ensimmäinen kivi toisinajattelijan suuntaan?
Vesa Penttilä