Vuoden odotetuimmat juhlapyhät on taas ilakoitu tai toivottavasti ainakin jollakin tavalla kitkuteltu. Joulun alla tuli traagisia viestejä kuolonuhreja vaatineesta lähipiiriväkivallasta. Tuskin pyhistäkään ilman nyrkkejä tai mojovampia välineitä selvittiin, vaikka nyt vuoden kiihkein perhetappelukausi typistyi ilkeän kalenterin vuoksi vain kolmen vuorokauden mittaiseksi.
Vaikka joulu olisi vietetty ihmisiksi, niin varmaa lienee se, että monissa perheissä jouduttiin tinkimään yltäkylläisyydestä ja lahjavuoresta. Kun ruoka, polttoaine ja sähkö maksoivat loppuvuoden aikana huomattavasti aiempaa enemmän, niin tämä ei voinut olla näkymättä vähävaraisten joulussa. Keskituloiset ja etenkin ökyrikkaat saattoivat satsata kinkkuun entiseen malliin.
Kansalaisten paisuneita sähkölaskuja on tarkoitus paikata niin, että valtio maksaa niistä taannehtivasti osan sitten, kun käytännön palikat on kasattu. Tämä kuulostaa hyvältä. Suomi on edelleen hyvinvointivaltio, jossa ihmisten peruselämisen minimitaso pyritään säilyttämään myös silloin, kun jotakin odottamatonta ilmaantuu arkea ankeuttamaan.
Nyt kysymys kuuluu: pitäisikö valtion sähköavustuksen koskea kaikkia samalla tavalla? Ei tietenkään pitäisi, jos olemme oikeasti huolissamme maamme köyhälistön elinoloista. Jos tämä vain suinkin on teknisesti mahdollista, niin sähkötukea olisi kohdistettava pieniin tuloluokkiin. Varakkailla on varaa maksaa sähkölaskua, vaikka muutamien satasien lisämaksuja tulisikin.
Tämä sama ajattelumalli sopisi myös nykyistä energiakriisiä edeltävään kestopuheenaiheeseen lapsilisien maksamisesta. Jos taas olemme yhdessä koko väestöstä huolehtimassa, niin ilman muuta lapsilisiin pitäisi säätää tuloasteikko. Yksinhuoltajaäidin olisi saatava tuhdimpi tuki kuin miljonääriperheen.
Jos pienituloisille olisi luvassa enemmän lapsilisiä, niin ehkä peitto heiluisi useammin. Tosin lapsivähyyssurkuttelussa pitää muista myös maailman ylikansoittuminen.
Vesa Penttilä