Vakan alueen ammattioppilaitosten ja lukioiden rehtorit kertoivat ajatuksiaan toisen asteen oppilaitoksia koskevista muutoksista (V-SS 10.8.). Valtavan suuria näkemyseroja kommentaattorikuusikolla ei ollut. Rehtorit vetivät matalaa profiilia pohtiessaan muun muassa oppivelvollisuusiän nostamista 18 ikään.
Jos käyttää pakko-opiskelun kaltaista rumaa termiä, niin tässä ikärajakorotus koskee etenkin niitä nuoria, jotka suuntaavat peruskoulun jälkeen ammatillisiin opintoihin. Toki myös osa lukiolaisista heittää kirjat nurkkaan ennen täysi-ikäisyyden täyttymistä.
Oppivelvollisuus on sana, jonka voi väkisin vääntämällä saada kuulostamaan negatiiviselta. Oppioikeus kuulostaisi jo paljon mukavammalta: se kertoisi, kuinka lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus nauttia korkeatasoiseksi kehutusta suomalaisesta koulujärjestelmästä.
Oppivelvollisuuden ikärajan nostamisella on yleviä tavoitteita. Sen pitäisi osaltaan nostaa koulutustasoa, mutta ehkä vielä tärkeämpää on ehkäistä nuorten syrjäytymistä. Tästä surullisesta ilmiöstä on uutisoitu jo pitkään eikä pian puolitoista vuotta kestänyt koronakurjuus ole tilannetta helpottanut.
Kokonaan toinen asia on se, miten oppivelvollisuuden pidentäminen vaikuttaa niihin nuoriin, joille koulunkäynti on tervanjuontia tai peräti myrkkyä. Jos koulussa on pakko istua kaksi vuotta aiempaa kauemmin ilman motivaation poikastakaan, niin ennusmerkit positiivisesta lopputuloksesta ovat kehnot.
Uuden oppivelvollisuuden vaikutuksista voidaan saada selkoa vasta vuosikausien kuluttua. Siihen asti pitänee vain luottaa siihen, että ratkaisusta koituu hyvää maamme tulevaisuustoivoille.
Ajankohtaisempi ajatus liittyy luonnollisesti koronatilanteeseen. Oppilaat palailivat tällä viikolla suvilomalta koulutyön pariin. Taustalla väijyy kuitenkin pelko siitä, että virus pakottaa turvautumaan etäopetukseen. Jos lähiopetuksesta joudutaan vielä runsain mitoin tinkimään, oppimisvajeen jäljet uhkaavat.
Vesa Penttilä