Mitalijahdissa ollut ampuja sihtaa kaksi viimeistä laukausta ohi, kouluratsastuksessa hevonen pelästyy kameran muovipeitettä, jousiampujan väline pettää kahdesti, purjehtijakaksikko saa veneensä nurin. Kyllä, tämä oli tylyä suomalaistarinaa Tokion olympialaisista, vaikka menestys koheni edellisistä kisoista.
Sitten tarvittiin perinteistä porilaista hulluutta ja onnistunut viime hetkien venytys: uimari Matti Mattsson piti pronssillaan huolen siitä, ettei Suomen mitaliketju kesäolympialaisissa katkennut. Edellisten kisojen jälkeen mitalisaalis jopa tuplaantui, kun nelikymppinen nyrkkeilijä Mira Potkonen uusi pronssisaavutuksensa.
Potkonen teki suomalaista urheiluhistoriaa ja Mattssonin tuloksen arvoa nostaa se, että mitali tuli maailmanlaajuisesta lajista. Nyt kisoissa oli tukku lajeja, joita suomalainen penkkiurheilija luokittelisi mikkihiiripellehömpäksi. Miksei ohjelmassa ollut pesäpalloa?
Tokiossa moni suomalainen urheilija teki joidenkin epäonnistumisten vastapainoksi komeita suorituksia: syntyi Suomen ennätyksiä muassa sellaisissa tuloksia mitattavissa olevissa lajeissa kuin uinti ja yleisurheilu.
Silti on todettava, ettei Suomi ole enää eikä ole pitkään aikaan ollut menestyvä huippu-urheilumaa. Talviolympialaisissa voi tulla muutamia mitalisijoituksia, mutta kesäkisoissa yksikin palkintopallisijoitus ylittää odotukset.
Tokiossa Suomi oli mitalitaulukossa sijalla 85. Edelle kiilasivat muun muassa San Marino, Bermuda ja Fidzi. Naapureista kauas karkasivat Norja, Ruotsi ja Tanska, Baltian maat olivat niukasti parempia. Islanti jäi sentään taakse.
Pitääkö tästä olla huolissaan? Tavallaan ei, sillä arvokisamitaleilla ei ole sen suurempaa merkitystä, vaikka toki menestys voi antaa urheilufaneille elämyksiä. Toisaalta kyllä, sillä huippusaavutukset voisivat esikuvan lailla innostaa lapsia ja nuoria urheilun ja etenkin liikunnan pariin.
Huippu-urheilua tärkeämpää on nyt ja aina se, että kansa liikkuisi.
Vesa Penttilä