Suomi ei saavuttanut talviolympialaisissa yhtään mitalia, mutta suomalaiset urheilijat nousivat lajeissaan kärkikolmikkoon kahdeksan kertaa. Porilaisten marssi soi nykypäivään täysin sopimattoman sotaisasta sanoituksesta huolimatta kaksi kertaa kultamitalin kunniaksi, kun Iivo Niskanen suksi perinteisellä hiihtotavalla 15 kilometriä muita vikkelämmin ja miesten jääkiekkojoukkue otti historiallisen olympiavoiton.
Kahdeksan mitalin saldo saattoi ylittää odotukset. Kovin paljon ei kuitenkaan tarvitse tulosten taakse kurkata, kun huomaa sen tosiasian, ettei Suomi ole enää huippu-urheilun mahtimaa. Ilman Niskasen sisaruksia mitalisaalis olisi jäänyt kolmeen.
Naisleijonien pronssia väheksymättä täytyy todeta, että kyseessä on kansainvälisesti salibandyn kaltainen marginaalilaji. Nyt intohimoinen lätkäkansa saattaa suuttua, mutta faktoja ei voi sivuuttaa: miesten jääkiekko oli talviolympialaisten ainoa laji, josta kansainvälinen eliitti puuttui, kun NHL-miehet lymyilivät koronasuojissa. Riemukkaassa kultamitalissa maistuu halpahallien alennuslaarituotteiden aromi, sillä olympiakisojen mitaleja ei pitäisi ratkoa kakkos- tai peräti kolmosmiehistöillä.
Suomalaismenestys oli kapealla pohjalla. Luontevat verrokkimaat löytyvät lähinaapureista. Asukasluvultaan Suomen kanssa tasavahva Norja kahmi Pekingistä 37 mitalia ja väkimäärältään tuplasti suuremman Ruotsin urheilijat pääsivät palkintopallolle 18 kertaa. Kun otetaan ynnäilyyn mukaan viime vuoden Tokion kesäolympialaiset, niin Suomi hävisi mitalikisan Norjalle numeroin 45–10 ja Ruotsille 27–10. Pohjoismaista myös Tanska kiilasi edelle 11 kesämitalillaan. Kesäkisojen mitalitaulussa Suomi oli sijalla 85.
Pitäisikö tästä olla huolissaan? Vastaus on selkeä: ei missään nimessä, vaikka toki urheilusuoritukset voivat tarjota silmäkulmia kostuttavia elämyksiä.
Maamme-laulua tärkeämpää on vaikkapa Vakan alueella tehtävä seuratyö etenkin lasten ja nuorten liikuttamisessa.
Vesa Penttilä