Joulukuussa 1939 taivassalolainen Antero Salonen katosi rintamalla. Kahdeksan vuosikymmenen jälkeen sotavainajien etsintäryhmä teki poterosta luulöydöksiä, jotka selvitysten perusteella todistivat, että Salonen on viimein löydetty. Hänet saatettiin runsas viikko sitten haudan lepoon Taivassalon sankarihautausmaalle (V-SS 17.5.).
Vaikkei jälkipolvilla ole omakohtaisia muistoja 25-vuotiaana kaatuneesta Salosesta, niin voi vain kuvitella tilaisuuden tunteikkuutta lähisukulaisille. Muistotilaisuuden symbolinen arvo sai lisämerkitystä viime kuukausien tapahtumista. Meistä monilla on henkilökohtaisia kokemuksia Suomen sotavuosista tai ehkä olemme ainakin kuulleet vaikkapa isovanhemmiltamme tarinoita noista ajoista.
Kun Vakka kertoi Salosen pääsystä oman kirkkomaan multiin, niin samassa lehdessä oli juttuja myös muista kaatuneitten muistopäivän tapahtumista. Nykyisin Naantaliin kuuluvassa Livonsaaressa paljastettiin Pro Patria -taulu muistoksi siitä, että piskuiselle alueelle tuli 11 sankarivainajaa.
Nousiaisten juhlassa Varsinais-Suomen sotaveteraanipiirin puheenjohtaja, rovasti Esko Laine viittasi nykyiseen eurooppalaiseen tragediaan Ukrainassa. Jos suomalaiset eivät ole vuosikymmeniin osanneet pelätä sotaa, niin nyt tällainen ajatus on voinut mielessä piipahtaa. Yhdistystoiminta on hyvin arvokasta, mutta silti Laineen toiveeseen on helppo yhtyä: yhdenkään sotaveteraanijärjestön jäsenmäärän ei pidä kasvaa. Tavoitteena on saattaa jäljellä olevat veteraanit kunniakkaasti viimeiselle matkalle sitten, kun aika itse kullakin koittaa.
Suomi hakee nyt Nato-jäsenyyttä. Kansalaiset ja eduskunta ovat tämän kannalla jättimäisen enemmistön turvin, joten suomalaisten kannasta ei ole epäilyksiä. Silti Nato-kiima kummastuttaa. Kyse ei ole Venäjä-pelosta, jos kysyy, voisiko Suomi taas omalla tavallaan toimia järkevän maltillisesti. Hillitympi ilakointi riittäisi, kun muistaa sen synkän syyn, miksi Suomi nyt Natoon pyrkii.
Vesa Penttilä