Tämä kysymys on jonkinlaisesta epähienoudestaan huolimatta ajankohtainen: milloin sotavuosien viimeinen veteraani siirtyy ajasta ikuisuuteen? Tähän ei enää pitkää aikaa kulu, vaikka kuinka sitkeitä viimeiset urhot ovat. Aika tulee vastaan, joten nyt viimeistään nuori polvi voi osoittaa kunnioitusta nostamalla lippalakkia. Lähitulevaisuudessa kajahtaa Veteraanin iltahuuto viimeisen kerran hautajaisissa.
Tosin veteraanien tai laajemmin sotasukupolven arvostus on noussut huimasti niistä pohjamutalukemista, joihin se tallottiin menneinä vuosikymmeninä. Tähän viittasi Louhisaaren reserviläisten lemulainen varapuheenjohtaja Kirsi Jylhä Viikon henkilö -haastattelussa (V-SS 8.9.) toteamalla, ettei enää tarvitse hyssytellä, kun veteraaneista puhutaan.
Konkreettinen merkki tilanteen muutoksesta saatiin viime viikon torstaina, kun Nousiaisten Kalliopohjalla perustettiin Sotien 1939–1945 Varsinais-Suomen perinneyhdistys. Vaikka veteraanit poistuvat yksi kerrallaan keskuudestamme, niin Nousiaisiin kokoontunut yhdistysten kirjo oli väkevä osoitus siitä, että sotasukupolven perinteitä ja arvoja halutaan yhä vankasti hoitaa ja vaalia.
Veteraanityö on muuttunut ja muuttuu yhä. Sodan aikana eläneiden vanhempiemme ja isovanhempiemme sekä nykylapsille ja -nuorille jo kaukaisempien sukupolvien muisto luonnollisesti haalenee vuosien mittaan, mutta silti se ei ole kuolemaisillaan, sillä perinnetyölle riittää jatkajia. Varsin monipuolinen oli se joukko, joka perustavassa kokouksessa valittiin perinneyhdistyksen hallitukseen ja neuvottelukuntaan.
Perinnetyöllä on pitkät perinteet. Vastuu on kuitenkin ollut pitkälti veteraaniyhdistyksillä. Nyt uusi aikakausi tuo lisää toimijoita perinnetyöhön.
Jo oli aikakin, voisi Nousiaisten kokouksen koollekutsumista luonnehtia. Suuressa osassa Suomea maakunnalliset perinneyhdistykset ovat aloittaneet toimintansa jo aiemmin. Varsinais-Suomi jäi valmistelutyössä hitaimpien maakuntien joukkoon.
Vesa Penttilä