Sunnuntaina vietettiin isänpäivää. Voi olla, että hellyttävimmät lahjat olivat taas pienten lasten tai lastenlasten työstämiä taideteoksia. Niiden arvoa ei voi euroissa mitata.
Isänpäivä on ollut virallinen liputuspäivä vasta vuodesta 2019 saakka, vaikka toki sitä ennenkin siniristiliput ovat liehuneet isien kunniaksi. Äitienpäivänä Suomi on virallisesti liputtanut jo sotavuosien jälkeen 1940-luvun loppupuolelta. Tämä on ehkä mitättömän pieni symbolinen ele, mutta kummallisen pitkään kesti, ennen kuin isät nousivat liputuksessa äitien rinnalle. Ihannetapauksessa isä ei kuitenkaan ole lapsiperheessä vilttiketjulainen tai sivustaseuraaja, vaan yhtä tärkeä kuin äiti.
Vakka-Suomen Sanomissa oli hieno tarina vehmaalaisesta Kalle Niemisestä (V-SS 10.11.), joka laittoi hetkeksi yritystoiminnan paussille ja ryhtyi koti-isäksi, kun perheeseen syntyi toinen poika. Tämä on onneksi uutta todellisuutta. Voi vain kuvitella, kuinka tärkeää yhteinen aika on sekä isälle että lapselle verrattuna siihen takavuosien normikuvioon, jossa pelkästään äiti hoiti pikkulapsia kotona ja isä paahtoi töitä mahdollisessa uraputkessa.
Viime vuonna voimaan tulleen perhevapaauudistuksen tuloksista ei ole vielä ole tarkkaa selkoa. Ehkä uudistus ottaa oman aikansa, ennen kuin sen käyttö laajemmin yleistyy. Joka tapauksessa isillä on nyt aiempaa parempi mahdollisuus olla läsnä pikkulasten elämän alkutaipaleella.
Hieman toisenlaisen irtioton työelämästä tarjoaa vuorotteluvapaa. Se on suunnattu jo pidempään työssä ahertaneille, jotka kenties haluavat työtauolla kerätä paukkuja siihen, että voimia piisaa eläkevuosiin saakka.
Nyt vuorotteluvapaajärjestelmä on kuitenkin tarkoitus lakkauttaa ensi vuonna. Tämä tuntuu äkkiseltään täysin järjettömältä ajatukselta, koska vuorotteluvapaassa on ainakin kaksi isoa plussaa: työntekijä voi hakea pidemmältä tauolta uutta potkua ja työtön pääsee hetkeksi työn syrjään kiinni. Lakkautusajatus on kummallinen.
Vesa Penttilä