Mielipidekirjoittaja Hannu Kreivilä ottaa terävästi kantaa suomalaisen nykykoulun meininkiin (V-SS 11.5.). Oletettavasti moni entisaikojen koululainen peukuttaa mielipidekirjoittajan ajatuksille muistellessaan omia pulpettiaikojaan. Moni nykylasten vanhemmista on todennäköisesti kirjoittajan kanssa samaa mieltä.
Jotkut saattavat vielä muistaa henkilökohtaisesti sen menneiden vuosikymmenten kuritustavan, kun opettaja löi niskuroivaa oppilasta karttakepillä sormille. Tästä tuli lievennyksiä muun muassa näin: nurkkaan seisomaan, käytävälle rauhoittumaan tai puhutteluun rehtorin kansliaan.
Maailma muuttuu, joten henkilökohtaisten muistojen kaivelu ei välttämättä ole kovinkaan hedelmällistä nykypäivän koulukeskustelussa. Jos ja kun taannoin oli yli 30 oppilaan ryhmiä jo ykkösluokalla, niin tuota ei tietenkään pidä ottaa tavoitteeksi, vaikka kuinka kunnat voisivat säästää ryhmäkokoja suurentamalla.
Itse kukin saattaa olla omasta mielestään jonkin sortin kouluasiantuntija sillä perusteella, että aikoinaan on opinahjon ovia avattu vuositolkulla. Tämä ei kuitenkaan luo pohjaa sille, että nykyisestä opetustoiminnasta olisi varaa laukoa tiukkoja mielipiteitä.
Koulun ja kodin yhteistyö on varmasti tiiviimpää kuin joskus taannoin. Tämä on tietenkin hyvä asia, vaikka tähänkin saattaa liittyä pulmia. Ehkä nyt vanhemmilla on hinkua aiempaa hanakammin puuttua opetustyöhön, josta kuitenkin alan ammattilaiset vastaavat.
Kieltämättä joskus koulumaailmasta tihkuu outoja viestejä. Hiljattain on pyöritelty kysymystä siitä, voiko koulu rajoittaa oppilaiden kännyköiden käyttöä. Arkijärki toteaa, että ilman muuta voi. Sen pitäisi olla täysin selvää, ettei oppitunnin aikana räplätä puhelinta. Myös välitunnilla pitäisi olla muuta tekemistä. Lapsi tai nuori ei tipahda maailmanmenon rattailta, jos kännykkä on muutaman tunnin poissa kädestä.
Toinen asia on kurinpito. Ehkä tässä opettajien työkalupakista on viety liikaa välineitä.
Vesa Penttilä