Uudessakaupungissa syntynyt, korkeaan EU-virkaan joulun alla nimetty Kriisinhallintakeskuksen johtaja Kirsi Henriksson jakoi vuoden viimeisessä lehdessä ajatuksiaan siitä, millaista on ponnistaa maailmalle suomalaisesta pikkukaupungista (V-SS 29.12.). Lukioikäisenä hän monen muun nuoren tavoin linjasi, ettei takaisin palaa, ja opetteli pois jopa murteestaan.
Työskenneltyään pitkään tutkijana konfliktien ja rauhan rakentamisen parissa hän viimein päätti siirtyä rauhan tutkijasta sen tekijäksi – tie vei kriisinhallintaoperaatioihin niin Irakiin, Libyaan, Maliin kuin Nigeriinkin. Osan ajastaan Henriksson on viettänyt Ranskassa.
Kaukaa on helpompi nähdä lähelle, ja näin kävi Henrikssonillekin. Lapsuus ja nuoruus suomalaisessa pikkukaupungin lintukodossa näyttäytyy nyt tukevana pohjana, josta on ollut helppo ponnistaa. Suomessa kukaan ei koskaan ole arvottanut häntä jonkun äitinä tai jonkun tyttärenä, vaan päin vastoin ympärillä on jatkuvasti ollut esimerkkejä vahvoista naisista. Tasa-arvon maassa työläisperheenkin kasvatti pystyi suuntautumaan akateemiseen maailmaan.
Suomessa jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet sosiaaliseen nousuun, tai ainakin on ollut. Nämä mahdollisuudet ovat Henrikssonin mielestä nyt valitettavasti murenemassa.
Suomella on ollut muitakin avuja, jotka auttavat maailmalla. Siviilikriisinhallinnan operaatioon on ollut helppo tulla mukaan Suomesta, joka ei ole koskaan valloittanut toista maata. Maa on ollut aikanaan valtavan köyhä, ja eteenpäin on päästy ilman suurempia luonnonrikkauksia.
Henriksson on urallaan menestynyt, mutta takana on ollut myös epävarmuutta, jopa huijarisyndroomaa. Nuoria, uraansa etsiviä hän neuvoo ennakkoluulotta kokeilemaan omaa tietään. Kannattaa testata, lähtisikö itsestä sittenkin enemmän irti. Vastauksen saa lähtemällä liikkeelle ja testaamalla omia vahvuuksiaan. Matkaevääksi kannattaa pakata uteliaisuus, mielikuvitus ja luovuus.
Iän tullen voi sitten jo välillä palata sinne lähtöpisteeseenkin.
Saara Huovinen