Viime vuonna Suomen tieliikenteessä jäätiin pitkästä aikaa alle 200 kuolonuhrin lukemiin. Saavutus on melkoinen, jos ja kun Tilastokeskuksen ja Liikenneturvan julkaisemat tiedot pitävät kutinsa: viimeksi alle 200 liikennekuolijan rajan alle päästiin sotavuonna 1941.
Tilastojen mukaan Suomen tieliikenteessä menetti henkensä viime vuonna 185 henkilöä. Nyt tavoitteet hinataan korkealle: kuluvan vuosikymmenen loppuun mennessä pitäisi päästä alle sadan kuolonuhrin ja nollavisiotähtäin on vuodessa 2050.
Jos Pohjoismaiden trendiä seurataan, niin mikseipä satasen tavoite voisi olla saavutettavissa. Nykylukijoista kaikki eivät ole paikalla todistamassa vuoden 2050 tilannetta. Nollalukema on kuitenkin haihattelua: sattuu vahinkotilanteita, myös tulevien vuosikymmenten nuoret törttöilevät, väsyneet kuskit nukahtelevat rattiin, itsetuhoiset sihtaavat päin rekka-autoja ja päihdekuljettajat aiheuttavat onnettomuuksia.
Isot tavoitteet voivat olla isoja. Tietysti hienoa olisi, jos meistä kukaan ei joutuisi menettämään lähimmäistään liikenneonnettomuudessa. Raastavaa on myös se, jos joku lähipiiristä vammautuu jonkun sivullisen holtittoman liikennekäyttäytymisen vuoksi.
Liikenneturvallisuus on myös paljon muuta kuin pohdintaa kuolemis- tai vammautumistilastojen kaunistelusta. Liikenneturvallisuuden kohentaminen voi olla myös paikallisia pieniä tekoja.
Vakka-Suomen Sanomat uutisoi Mynämäen liikenneturvallisuussuunnitelmasta (V-SS 22.12.2022) ja Maskun vastaavasta paperinivaskasta (V-SS 3.1.203). Paikalliset pienehköt liikenneturvallisuushankkeet ovat sellaisia, joita luultavasti ainakin pikkulapsiperheiden vanhemmat arvostavat ja todennäköisesti myös monet muut.
Liikenneturvallisuus- ja onnettomuustavoitteet eivät paperilla auta, kun uhreja makaa mullan alla tai teho-osastolla. Ehkä ihminen on perusluonteeltaan juhasipilämäisesti pettymätön pessimisti. Siksi on todettava, ettei ylevä nollavisiotavoite koskaan toteudu.
Vesa Penttilä