Maanviljelijät ovat saaneet sapiskaa siitä, ettei suomalaisen ruuan tuottaminen ole aina ympäristöystävällistä toimintaa. Kauhistelut ovat kohdistuneet etenkin siihen, kuinka paljon pelloilta valuu vesistöihin tavaraa, joka ei sinne kuuluisi. Ymmärrettävällä tavalla viljelijät eivät ole syytöksiä mukisematta nielleet.
Hiili on nykypäivän ykkössana ympäristökeskustelussa. Puhutaan hiilijalanjäljestä ja hiilinieluista. Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto lanseerasi heinäkuun alussa jatkeeksi uuden termin julkaisemalla jäsenistönsä käyttöön hiililaskurin.
Mynämäkeläiset viljelijät Aki Laaksonen ja Paavo Myllymäki kehuivat hiililaskuria, vaikka uutukaisessa on vielä rutkasti kehitettävää (V-SS 30.7.). Hiililaskurin hienous on, että se tarjoaa viljelijälle konsteja pitkäjänteiseen suunnitteluun ja satotason kohentamiseen.
Kun hyvän sadon loihtiminen sitoo hiiltä, niin sellaisen saavuttaminen on samalla ympäristöteko. Yhtälö vaikuttaa kaikessa yksinkertaisuudessaan mainiolta: kun viljelijä pyrkii saamaan pelloiltaan mahdollisimman hyvää tuottoa, niin samalla ympäristö kiittää. Tässä kuviossa ei pitäisi olla häviäjiä.
Alasta riippumatta itse kukin saattaa innostua aiempaa enemmän ympäristöasioista, jos toiminta tuo samalla omakohtaista hyötyä. Tämä luo osaltaan lisämotivaatiota, vaikka toki ympäristön tulevaisuudesta voi muutenkin olla huolissaan jopa niin, että ryhtyy henkilökohtaisiin toimiin. Tässä pienetkin teot ovat suuria.
Hiililaskuri on vielä niin uusi lisäväline, etteivät viljelijät ole siihen sankoin joukoin ehtineet perehtyä. Jos ennustajaksi pitäisi ryhtyä, niin hiililaskurista saattaa tulla jonkin sortin hittituote. Suosiota pönkittää se, että laskuri on mynämäkeläiskommenttien perusteella hyvin helppokäyttöinen.
Kun hiililaskurin kehitystyö etenee, niin luvassa on enemmän tilakohtaista räätälöintiä. Kummalliselta tuntuisi, jollei tällainen mahdollisuus alkaisi viljelijöitä kiinnostaa.
Vesa Penttilä