Tänään tiistaina on kulunut viikko siitä, kun Vantaalta kantautui karmaisevia tietoja traagisesta kouluammuskelusta. Suomi järkyttyi ja surua lisää se, että tekijä ja uhrit olivat 12-vuotiaita alakoululaisia.
Kouluissa asiaa on puitu viime viikolla. Näin kertoivat myös Maskun Kurittulan alakoulun, Nousiaisten Henrikin yhtenäiskoulun ja Taivassalo yhtenäiskoulun rehtorit (V-SS 5.4.). Toki suomalaiskoulujen turvallisuussuunnitelma on varauduttu erilaisiin kriisitilanteisiin, mutta silti kaikkea voi sattua.
Voidaanko tällaisten murheellisten tapahtumien toistuminen jollakin tavalla estää? Inhorealistinen vastaus kuuluu: ei välttämättä. Nyt Jokelan ja Kauhajoen koulumurhista vierähti yli 15 vuotta ennen Vantaan tragediaa. Kun kyse on ollut yksittäisten henkilöiden ratkaisuista, niin koskaan ei voi tietää, milloin joku muu päättää toimia samalla tavalla.
Vantaan ampuja on perustellut tekoaan koulukiusaamisella. Tuo termi saattaa usein olla liian nössö. Henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä olisi osuvampaa kuvata kouluväkivallaksi. Tosin pienen nahistelun, kiusaamisen ja väkivallan rajat ovat häilyviä koulumaailmassa.
Vantaalla tapahtumat päättyivät tavalla, jota on vaikea uskoa todeksi. Jos ja kun tämä laitetaan yhden epätoivoisen lapsen piikkiin, niin jäljelle jää laajempi kysymys nyky-Suomen lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Alan asiantuntijoiden kommentit ovat melko synkkiä.
Suomessa alaikäisten mielenterveysongelmat ovat huolestuttavasti lisääntyneet. Masentuneisuus, ahdistuneisuus ja yksinäisyys ovat osa arkea valitettavan monella nuorella ihmisellä.
Suomi on jälleen kerran julistettu maailman onnellisemmaksi maaksi. Tätä on hieman vaikea uskoa todeksi nyt, kun etenkin lasten ja nuorten, siis tulevaisuuden toivojemme ja vastuunkantajiemme, pahoinvoinnista niin laajasti kerrotaan.
Tähän hätään meidän vanhempien ja poliittisten päättäjien olisi herättävä. Vastuu nuoren sukupolven pelastamisesta on meillä.
Vesa Penttilä