Vakka-Suomen Sanomiin on nyt tullut jostakin syystä pienimuotoinen rypäs yleisöpalstakirjoituksia, joissa viitataan vehmaalaiseen koulukiusaamiseen ennen ja nyt. Voisi luulla, ettei tämä äärettömän vakava ilmiö ole Vehmaalla sen pahempi tai lievempi kuin muuallakaan. Tai sitten vehmaalaisessa koulumaailmassa on tai on ollut jotakin normista poikkeavaa, kun näitä koskettavia vuodatuksia on alkanut mielipidepalstalle sadella.
Tietenkään Vehmaata ei ryhdytä sen enempää syyllistämään. Täysin lonkalta voi heittää arvauksen, joka todennäköisesti osuu maaliin laajalla säteellä: koulukiusaamista on ollut, sitä on nyt ja se jatkuu tästä eteenpäin. Jos ja kenties kun tämä on fakta, niin tämä totuus tuntuu niin murheelliselta.
Itse kukin nykyaikuinen, kenties pienen koululaislapsen äiti tai isä, ehkä jopa isovanhempi voi katsoa peruutuspeiliin ja tiirailla menneisyyteen. Meistä joku on ollut kiusattu ja joku kiusaajaa. Silti todennäköisesti pääosa nykyajan aikuisista eli entisistä koululaisista sijoittuu siihen suureen massaan, joka ahtautuu turvalliseen välimaastoon. Luultavasti on niin, että aika harvassa edelleen ovat vaikkapa yläkouluiässä ne rohkelikot, jotka lähtisivät kiusattujen puolustajiksi.
Parhaillaan on menossa oikeudenkäynti, jossa puidaan viime joulukuussa Helsingissä 16-vuotiaan pojan kuolemaan johtanutta pahoinpitelyä. Tietojen mukaan uhri oli vuosikausia kärsinyt kiusaamisesta. Toki on äärimmäisen harvinaista, että kiusaaminen johtaa näin traagiseen lopputulokseen.
Kiusaaminen jättää usein elinikäiset jäljet. Kun me ihmiset olemme erilaisia, niin jotkut selviävät lapsuus- ja nuoruusvuosien kiusaamisesta, jotkut eivät. Voi vain kuvitella sitä tuskaa, jota kiusattu kenties koko elinkaarensa ajan raahaa reppuselässään.
Helsingin julmuuden jälkeen lähti liikkeelle valtakunnallinen Loppu kiusaamiselle -projekti. Hyvä näin, sillä jokainen teko tämän iljettävän ilmiön kitkemiseksi on askel eteenpäin, edes pieni sellainen.
Menneinä vuosikymmeninä kiusaaminen tulkittiin sellaiseksi normaaliksi nahisteluksi. Nyt ongelmasta ja sen järkyttävistä seurauksista jo puhutaan. Silti voi vain kummastella, miksei toimivia keinoja löydy. Vai pitääkö vain tyytyä siihen lohduttomaan toteamukseen, ettei mitään ole tehtävissä?