Hieman varttuneempaan ikään ennättäneillä voi olla monenlaisia muistoja koululiikunnasta. Osalle jumppatunnit varmasti maistuivat paremmin kuin pulpetissa istuminen. Toisaalta liikuntatunnit ovat voineet olla joillekin sellainen kauhistus, joka on jättänyt elinikäisen nuivan suhtautumisen liikuntaan. Monet muistavat kouluvuosiltaan, kuinka se kaikkien kömpelöin jäi aina viimekseksi riviin, kun jalkapallojoukkueita jaettiin.
Kun maailma muuttuu, niin myös koulu muuttuu. Nykyään myös liikuntatunnit ovat todennäköisesti hyvin toisenlaisia kuin muutama vuosikymmen aiemmin. Vakka-Suomen Sanomat kysyi (V-SS 1.10.), kuuluuko kilpailu koululiikuntaan. Juttu pohjautui kolme vuotta sitten julkaistuun tutkimukseen ja lisäksi alueen rehtorit kommentoivat aihetta.
Koulualan ammattilaiset eivät tyrmänneet sitä, että kouluissa edelleen järjestetään liikuntatuntien lisäksi myös urheilukilpailuja. Toki vastauksista välittyi se, ettei koulukisoissa ole kyse elämää suuremmista urheilutapahtumista.
Liikunnalliset lahjakkaat oppilaat erottuvat liikuntatunneilla vähemmän sporttisista lapsista ja nuorista. Eri asia on, pitääkö kouluissa järjestää urheilukisoja, joissa oppilaat laitetaan paremmuusjärjestykseen ja joissa parhaat palkitaan. Voi olla, että mitalijako terävimmälle kärjelle lisää osaltaan joidenkin oppilaiden liikuntanihkeyttä.
Koululiikunnan merkitys on vähäpätöinen niille nuorille, jotka ovat mukana urheiluseuratoiminnassa ja vielä olemattomampi niille lahjakkuuksille, joilla saattaa olla edessään menestyksekäs kilpaurheilu-ura. Jos jumppatunnit ovat mielekkäitä, ne voivat antaa jopa takarivin taavetille liikuntavinkkiä ilman urheilullisia tavoitteita. Toinen ääripää on se, että koululiikunta tappaa vähäisenkin innostuksen.
Voi kysyä, miksi kouluissa annetaan liikunta-arvosanoja. Kumpi ansaitsee paremman numeron: omalla tasollaan tosissaan yrittävä köntys vai urheilijanuori? Onneksi tämä asetelma on muuttunut.
Vesa Penttilä