Suomessa siirryttiin peruskoulujärjestelmään asteittain vuodesta 1972 alkaen. Kun ensimmäiset peruskoululaiset vasta muutaman vuoden kuluttua saavuttavat 60 ikävuoden merkkipaalun, niin jopa uranuurtajasukupolvilla on rutkasti tallessa omia muistoja oppitaipaleen alkumetreissä.
Nyt pian kuusikymppisistä ex-peruskoululaisista iso osa on seurannut oman jälkikasvunsa ja kenties myös lastenlastensa koulunkäyntiä. Ennen kaikki oli paremmin -ajattelutapa saattaa vallata alaa vaikkapa silloin, kun harmaantuva kansa muistelee omia kouluaikojaan.
Puolessa vuosisadassa maailma on tainnut jonkin verran muuttua monessakin asiassa. Olisi perin kummallista ja suomalaisen hyvinvointivaltion kehityksen kannalta jopa säälittävää, jos nykypäivän peruskoulu toimisi samalla tavalla 1970-luvulla. Tämän vuoksi entisten peruskoululaisten ei pitäisi kovin kärkevin sanakääntein arvostella nykyistä koulumeininkiä, jollei heillä ole omien oppilasvuosiensa lisäksi enempää asiantuntemusta tästä aiheesta.
Maskun Kurittulan alakoulun uusi rehtori Harri Mantila totesi Viikon henkilö -haastattelussa (V-SS 5.11.) osuvasti: vertailu omiin kouluvuosiin on yhtä turhaa kuin markka-ajan muistelu. Mantila kommentoi väitteitä koulukurin löystymisestä ja opettajien auktoriteetin katoamisesta. Tiivistelmä oli tällainen: lapsen ei pidä pelätä opettajaa, mutta toisaalta opettaja ei ole oppilaiden kaveri.
Summamutikassa heitetty arvaus on se, että aika moni menneiden aikojen peruskoululaisista on saattanut vapista pelottavan opettajan tunnilla. Tässä ei tarvitse mennä ajassa niin pitkälle taaksepäin, että opettaja piti kuria läiskimällä häirikköoppilasta karttakepillä sormille.
Se lienee faktaa, että suomalainen koululaitos on edelleen maailman terävintä huippua. Ehkä lapsemme ja lastenlapsemme ovat ansainneet nykysysteemin ilman aiempien sukupolvien kauhisteluja, jotka pohjautuvat lähes pelkästään pikkuhiljaa himmenevien muistikuvien varaan
Vesa Penttilä