Kansanedustajan työ on kaikin puolin erikoinen ammatti. Muissa tehtävissä ei samalla tavalla pääse vaikuttamaan kansalaisten arkiseen elämään. Tästä vaikuttamisesta poliitikoille kyllä satelee kritiikkiä ja usein myös ala-arvoista pilkkaa, toivottavasti joskus myös kiitosta ja peukutuksia.
Kansanedustajan työpaikan hakuprosessi on sekin tavallisuudesta poikkeava. Yleensä työnhakijan ei tarvitse saada valintaan tuhansia suostumuksia, mutta kansanedustaja tarvitsee.
Jotakin kiehtovaa Arkadianmäen työpaikassa on, koska monilla on sinne kova hinku huolimatta siitä, että kuraa on luvassa niskaan äänestäjien lisäksi toisista puolueista etenkin yli kulloisenkin hallituksen ja opposition rintamalinjan. Niin hienolta kansanedustajan työ tuntuu, että sinne pyrkijät ovat valmiita uhraamaan sievoisia summia rahaa valtakunnallisen päättäjäpaikan lunastamiseen.
Euroja vaativaan työpaikkahakuun liittyy kaiken lisäksi melkoisia riskejä. Läpimenoa ei voi rahalla ostaa ja vaikka tärppäisikin, niin kyseessä on vain neljän vuoden määräaikainen pesti. Jatkokauden havittelu vaatii taas uutta ponnistelua ja myös taloudellista panostusta.
Kevään eduskuntavaaleissa uusikaupunkilainen Mauri Kontu (kesk.) sijoitti kampanjaan lähes 125 000 euroa ja vieläpä koko summan omasta lompsastaan ilman tukirahoja (V-SS 13.6.). Kyse oli koko Suomen toiseksi suurimmasta vaalibudjetista. Valinta ei jäänyt näkyvyydestä kiinni, vaan Kontu kompastui keskustan kyykkäykseen. Jollei puolue olisi menettänyt Varsinais-Suomessa toista paikkaansa, teollisuusneuvos istuisi nyt eduskunnassa.
Maakunnan kansanedustajien toista rahaääripäätä edustaa vihreiden uusi puheenjohtaja Sofia Virta, joka käytti toisen kauden paikan hankintaan runsaat 14 000 euroa. Istuva kansanedustaja saattaa pärjätä nimensä perusteella maltillisemmalla budjetilla kuin uusi ehdokas. Silti taivassalolainen Milla Lahdenperä (kok.) ponnisti eduskuntaan alle 22 000 euron rahoituksella.
Vesa Penttilä