Käynnissä olevat jalkapallon naisten EM-kisat ja juuri päättyneet yleisurheilun MM-kisat ovat nostaneet naisurheilijat ansaitusti median valokeilaan. Yleisurheilun MM-kisoissa maailmanennätyksiä rikkoneet Sydney McLaughlin ja Tobi Amusan olivat valovoimaisimpia tähtiä ja jalkapallossa yleisöennätykset ovat osoitus naisten jalkapallon suosion kasvusta.
Naisurheilun suosion aallonharjalla ei sovi unohtaa, että tasa-arvon kannalta urheilu on edelleen rikki. Etenkin, mutta ei ainoastaan Suomessa.
"Suomessa on yhä ala, jolla naisen euro on kolme senttiä – miksi ihmeessä?", kysyi VIlma Niskanen 22.3.21 Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden toimittamassa Tutkain-lehdessä.
Niskasen kysymys pohjaa Ylen 2017 tekemään selvitykseen. Sen mukaan naisen palkka huippu-urheilussa Suomessa oli vuonna 2016 keskimäärin kolme prosenttia miehen palkasta. Räikein ero löytyi jääkiekosta, jossa naiset tienasivat 0,3 senttiä miesten eurosta. Jalkapallossa naisen euro oli 4 ja hiihdossa 64 senttiä.
Myös Helsingin Sanomat (24.7.) tarkasteli tasa-arvon toteutumista urheilussa vertailemalla palloilulajien ammattilaisurheilijoiden määrää Suomessa.
Suomessa ammattilaiseksi katsotaan, jos pelaaja saa pääasiallisen toimeentulonsa urheilusta kotimaassa ja veronalaista palkkaa vähintään 11 800 euroa kaudessa. Silloin urheiluseuran pitää lain mukaan hankkia urheilijalle eläke- ja tapaturmavakuutus.
Kotimaan palloilusarjojen ammattilaismäärien vertailuun käytettiin Tapaturmavakuutuskeskuksen tilastoja. Niiden mukaan sadasta vakuutetusta ammattilaisurheilijasta naisia on kaksi.
Erot tasa-arvossa näkyvät myös mediassa. Emmi Kankaanmäen pro gradu -tutkielman (Helsingin yliopisto, toukokuu 2020) mukaan tammikuussa 2017 Helsingin Sanomien urheilu-uutisista vain 10 prosenttia koski naisten urheilua tai naisurheilijoita.
Palkka ja medianäkyvyys kertovat arvostuksesta. Kuka ansaitsee olla huippu-urheilija ja kenen urheilu on arvokasta?
Jesse Ranta