Vanhustenhoito on elänyt kriisistä kriisiin vuosien ajan. Vajaa kaksi vuotta sitten voimaan astunut vanhuspalvelulaki yrittää taata hoidon onnistumisen iäkkäiden tehostetussa palveluasumisessa ja pitkäaikaisen laitoshoidon yksiköissä hoitajien minimimitoituksella. Tämän vuoden alusta minimi on 0,6 hoitajaa asiakasta kohden, ensi vuonna minimimäärän ollessa 0,7. Ongelmana on aiemmin ollut hoitohenkilöstön työajan jakautuminen muun kuin hoivatyön alueelle. Hoivatyön kipukohtia ovat olleet jatkuva kiire ja tämän kautta mahdottomuus suorittaa työnsä ammattietiikkaan kuuluvalla kunnialla. Hoitajat äänestävätkin jaloillaan ja vaihtavat alaa. Hoitajapula on krooninen. Asiaa ei auta hoiva-alan alipalkkaus tai hoivapalveluita tarjoavien yritysten listautuminen pörssiin. Sote-uudistus tuo soppaan oman lisänsä.
Koronan alkuaikoihin painottunut vahva yhteinen sitoutuminen ja suojelutahto yhteiskuntamme kaikkein heikoimmassa asemassa olevia kohtaan on vaihtunut tämän kevään asteittain lisääntyvään välinpitämättömyyteen. Yhteiskunnan sulkemisella säästetyt ihmishenget on talouden ja tapahtumateollisuuden elvyttämisen nimissä unohdettu. Sulkutoimenpiteiden negatiivisena vaikutuksena on ollut lähikontaktien puute. Erityisen raskasta eristäminen on ollut yksin asuville, joita vanhusväestössäkin on runsaanlaisesti. On selvää, että tämän hetken koronapolitiikalla tavoitellaan täysin toista kuin taudin vasta vallatessa maailmaa. Hallituksen perustama korona-ministeriryhmä on terveydenhuollon ylimpien päättäjien kanssa enemmän tai vähemmän nostanut kätensä pystyyn. Viestinä on, ettei vanhusten koronakuolemia kyetä enää estämään. Totta vai ei?
Suomessa katoaa viikoittain useita henkilöitä, joista monet muistisairaita, huonokuntoisia vanhuksia. Jotkut heistä löydetään maastoon menehtyneinä. Kadonneet vanhukset toimivatkin rajuna symbolina hoivapoliitikan nykytilasta.
Sanna Halme