Koulukiusaaminen on ilkeän iljettävä aihe, joka on yhä valitettavan ajankohtainen oppilaitoksissa. Onneksi nykyään kiusaamisesta jo puhutaan aivan eri tavalla kuin menneinä vuosikymmeninä ja ongelmiin myös puututaan aiempaa herkemmin. Silti on realistisesti todettava, ettei koulukiusaamista kyetä koskaan kokonaan kitkemään.
Toisen mielestä harmiton jekkuilu voi kaverin tulkinnan mukaan olla kiusaamista. Se lienee varmaa, että joissakin tapauksissa kiusaaminen on aivan liian laimea termi. Julmimmillaan kiusaaminen on kouluväkivaltaa, joko henkistä tai fyysistä. Kohteeksi joutuneelle tällainen voi jättää elinikäiset arvet.
Duudsoneiden temppuilijoille pitää nostaa hattua siitä, että älyvapaan televisiokohelluksen lisäksi he ovat tehneet jo toistakymmentä vuotta koulukiusaamisen vastaista työtä. Vierailu tiistaina Nousiaisten Kirkonpiirin alakoulussa sisälsi hauskuuttamisen lisäksi myös vakavaa asiaa kiusaamisesta (V-SS 9.3.).
Voi olla, että mukavaan muotoon paketoitu viesti meni paremmin perille kuin ryppyotsainen kiusaamissaarna. Toivottavasti mahdollisimman moni ymmärsi esimerkin: Duudsoneiden keskinäinen ystävyys ja unelmien tavoittelu perustuvat siihen, ettei ketään ole kiusattu eikä jätetty syrjään.
Joskus viime vuosituhannella kouluja käyneet saattavat ehkä vastoin parempaa tietämystä kauhistella menoa nykykouluissa. Tuttuja ovat väitteet siitä, että opettajien pakista on karsittu kurinpitotyökaluja. Myös sellaista huhutaan, että nykyisin vanhemmat puuttuvat aiempaa ärhäkämmin opettajien toimintaan.
Koulukiusaaminen ja -väkivalta aiheuttavat sellaisia tragedioita, että niiden torpedoimiseen tarvitaan koulun ja kodin yhteistyötä tavalla, jossa molemmilla tahoilla on selkeä näkemys omasta roolistaan.
Vaikka kiusaamisen vastainen taisto voi tuntua toisinaan toivottamalta, niin luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Duudsoneita siteeraten voi todeta, että vaikenemalla asia uhkaa hautautua kaiken muun alle.
Vesa Penttilä