Viime viikolla kaksi hyvää ikään ennättänyttä herraa esitteli lehdessä innostuksensa aiheita (VSS 21.10.). Toinen on vaalinut sukunsa perinnöksi jättämiä esineitä ja koonnut niistä laajan kotimuseon Askaisten Lempoisiin.
Toinen innostui biohiiletyksestä osallistuessaan Lemussa järjestettyyn biohiiletystyöpajaan, ja viritteli nyt uudelleen omassa pihapiirissään paitsi biohiiletystä, myös tervanpolttoa tynnyrissä.
Lempoisissa Teuvo Laineen tilalla ei mitään ole myyty, vaihdettu tai viskattu pois silloin, kun uusia käyttöesineitä on hankittu vanhoja korvaamaan. Koska näin on toimittu monen sukupolven ajan, säilynyt esineistö kattaa pitkältä ajalta maatilalla elämisen koko kirjon.
Sileäksi käytetyt työkalun varret ja kämmeneen sopivat kannun kahvat kertovat muinaisista käyttäjistään, mutta niin tekee myös esineiden ympärille jäävä tila. Vanhojen sänkyjen päädyt ovat pitkälle nykyihmiselle liian lähellä toisiaan. Suo, kuokka ja Jussi -mallisten kuokkien varret ovat väärät ja käyrät jokainen eri suuntaan. Ne tehtiin kullekin työmiehelle täsmälleen sopiviksi ruumiinrakenteesta ja iskun liikekaaresta riippuen.
Esineitä on korjattu nahanpaloin, puupaikoin ja lisänaulauksin. Mikään esine ei ole vailla järkevää tarkoitusta.
Biohiiletystä ja tervanpolttoa viritellyt uusikaupunkilainen Klaus Peurla tahtoo jättää jälkeensä myös jotain muuta. Pitkän luomuviljelyn jälkeen hänen tiluksiensa maa on jo valmiiksi hyvässä kunnossa, mutta viljelijänuransa hän tahtoo lopettaa siihen, että se on todella huippukunnossa.
Sen hän saavuttaa käyttämällä maanparannukseksi itse tehtyä biohiiltä. Biohiili parantaa maan rakennetta ja sitoo ravinteita, mutta se sitoo myös hiilidioksidia pois ilmakehästä. Siksi tilalla ei enää nähdä risukokkoja, joissa puu roihuaa savuna ilmaan.
Asenne on sama kuin vanha neuvo yhteisiä harrastus- ja muita tiloja käyttävälle: Jätä ne aina siistimpään, parempaan kuntoon kuin missä ne olivat ennen sinua.
Mikä ettei viisaus sopisi laajennettavaksi vaikka koko pallolle.
Saara Huovinen