Kun ihminen voi pitkään huonosti, arjessa takkuaa ja sosiaaliset tilanteet aiheuttavat haasteita, saattaa ammattiavusta kuten yksilöterapiasta olla apua. Silloin kun kyseessä on lapsi, ei välttämättä riitä, että hän yksin saa apua. Mutkille tai solmuun mennyt tilanne vaikuttaa voimakkaasti myös vanhempiin ja sisaruksiin. Silloin kun lapsi saa käytöstään selittävän diagnoosin ja erityislapselle suunnatun tuen, muistetaanko kysyä koko perheeltä, miten se voi?
Erityislapsen vanhemmilla on pahimmillaan vuosikausia kestävä kuormitus ja stressi. Lapsi ei välttämättä sopeudu tavallisen päiväkotiryhmään tai koulun yleisopetukseen. Käytös voi olla aggressiivista, itsetuhoista tai muutoin arvaamatonta, ja kohdistua esimerkiksi sisaruksiin. Arkea ja kanssakäymistä hankaloittavaa piirrekirjoa voi esiintyä useammallakin perheenjäsenellä.
Monelta perheeltä puuttuu tukiverkko, joka auttaisi hankalina hetkinä. Vanhempien voi olla hankala jakaa elämäänsä niiden perheiden kanssa, joissa lasten kasvu ja kehitys kulkee tavanomaisempia polkuja. Lastenhoitoapua on vaikeampi saada.
Perheterapiaa työkseen tekevä uusikaupunkilainen Elena Hering on kiinnittänyt huomiota siihen, miten yksin erityislasten vanhemmat ovat (V-SS 21.3.). Moni on kysynyt häneltä, voisiko hän auttaa vertaistuen löytämisessä, ja siksi hän perusti Uuteenkaupunkiin avoimen ryhmän erityislasten vanhemmille.
Ryhmässä on tarkoitus jakaa kokemuksia ja asiantuntijuutta, jota perheille on matkan varrella kertynyt. Moni kikka, jippo ja metodi on kantapään kautta testattu ja joko hylätty, hyväksytty tai sopivaksi muokattu.
Ennen kaikkea tarkoitus on saada toisista vanhemmista ystäviä, jotka ymmärtävät.
Kun perhe saa tarvitsemaansa tukea, se jaksaa paremmin pitää jäsenistään huolta ja vaalia yhdistäviä, hyviä tekijöitä vaikeidenkin vaiheiden yli. Parhaimmassa tapauksessa vertaistukiryhmä vaikuttaa niin, että yhteiskunnan muita tukitoimia tarvitaankin vähemmän.
Saara Huovinen