Joskus keskiajalla muodostunut Lempisen kylä on kokenut historiansa aikana monta vaihetta, joista varhaisimmat ovat vain arvailujen varassa. Perimätieto ja yleinen tietous perustuvat käsitykseen, että kylässä on jo varhain asunut kaksi vapaata talonpoikaa, jotka viljelivät Ruotsin-vallan alkuaikoina saaressa olleita tiloja. Katolisen kirkon vahvistaessa otettaan maanluonnosta tilat siirtyivät sen haltuun. Ajankohta lienee 1300-luvun alussa.
Todennäköisesti silloinen piispa sijoitti Lemun merisaareen jonkinasteisen väliaseman, jota käsitystä tukee vuosisatoja elänyt perimätieto piispanlinnasta. Linna saattoi olla piispanistuimen etappina purjehdusmatkalla turvallisella sisävesireitillä. Silloinen purjehdusväylä piispanlinnalle suuntautui Kainusundista. Myöhempi maannousema on sulkenut kyseisen väylän kokonaan. Tukea piispanlinnalle antaa tutkijoiden käsitys, että 1610-luvulla rakennettu kartanon vanha päälinna olisi rakennettu piispanlinnan perustuksille.
Katolisen kirkon valta mureni 1520-luvulla Kustaa Vaasan suorittaman palautuksen vuoksi. Suuri kirkolle vuosisatojen ajan valunut maaomaisuus palautettiin kruunulle. Tähän ryhmään kuului myös Lemun emokirkon Lempisen kylä. Vuoden 1540 ensimmäisten maakirjojen mukaan kylä oli kruununmaata, jota viljeli kolme talonpoikaa. Näin toimittiin parisenkymmentä vuotta, jolloin uusi läänityskausi teki tuloaan. Kruunu oli edelleen rahapulassa ja joutui kääntymään joko aateliston tai varakkaiden talonpoikien puoleen maksamalla näiden ansioita maanluonnolla. Eräs kylän maatiloista ehti jo 1560-luvulla siirtymään Louhisaaren Herman Flemingin haltuun, muiden ollessa edelleen kruununmaata.
Varsinainen läänitysaika kylää kohtasi vuonna 1577, jolloin koko silloinen Lempisaari sekä laaja joukko muita tiloja ympäri maata siirtyi Juhana III kuninkaallisella määräyksellä hänen äpärätyttärensä Sofia Gyllenhielmin omistukseen. Lempisaaresta tuli näin kuninkaallinen kylä. Sofia avioitui ranskalaissyntyisen sotapäällikkö Bontus de la Gardien kanssa ja heidän jälkeläisiään hallitsi kylän luontoa aina vuoden 1682 suureen reduktioon asti ja osin sen jälkeenkin. Bontus kuoli vuonna 1585.
Kylä oli ollut läänitettynä rälssimaana jo vuosikymmeniä ilman asumakartanoa. Vasta 1600-luvun alkuvuosina kylään ryhdyttiin puuhaamaan säteriä eli asumakartanoa. Se alkoi nousta entisen piispanlinnan raunioille Bontus de la Gardien tyttären Britan ja hänen miehensä Jesper Matinpoika Kruusin toimesta. Myöhemmin rakenteista löytynyt vuosiluku 1608 viittaa joko kartanolinnan aloitus- tai valmistumisvuoteen. Ainakin linna oli valmiina 1622, jolloin Jesper Kruus on mainittu kuolleeksi Lempisaaressa. Hänet haudattiin väliaikaisesti Turun Tuomiokirkkoon ja lopullisesti Tukholmaan. Leski Brita Kruus avioitui tämän jälkeen vapaaherra Gabriel Oxenstjärnan kanssa, jatkaen Lempisaaren rouvana. Oxenstjärna kuoli vuonna 1640.
Äitinsä jälkeen seuraava kartanon omistaja oli 1640-luvulta alkaen Lauri Jesperinpoika Kruus ja hänen vaimonsa Anna-Maria, os. Horn. Lauri Kruusin kuoltua tila siirtyi hänen leskensä haltuun. Hieman sekavan omistusvaiheen jälkeen kartanon omistajina mainitaan sisarukset Anna-Maria ja Brita Kruus. Eräs mielenkiintoinen episodi lienee peräisin juuri tältä ajalta eli noin 1670-luvulta. Merimaskun vanhan kirkon alla kerrottiin olevan Lempisen kylän sukuhauta, jonka varaus on todennäköisesti tehty kirkkoa 1640-luvulla rakennettaessa.
Samoihin aikoihin 1670-luvulla Anna Maria Kruus af Gudheim solmi avioliiton tulevan reduktiotoimikunnan presidentin Klaus Flemingin kanssa, joka kuoli kuitenkin lähes välittömästi saatuaan palautuksen toimeenpantua, vuonna 1685. Pari oli lapseton. Palautus merkitsi Kruusin suvulle myös Lempisaaren ja rajapiiritalojen menetystä. Virhe korjaantui kuitenkin 1690-luvulla, jolloin Anna-Maria ja Brita Kruus onnistuivat lunastamaan tilat takaisin.
Toinen tytär Brita solmi avioliiton hovioikeuden presidentin, kreivi Fabian Wreden kanssa 1672 ja heidän aikanaan kartano rajapiiritaloineen siirtyi kruunulle. Sisar Anna-Maria muutti pois, mutta onnistui lunastamaan asumakartanon ynnä lähipiiritalot takaisin suvun omistukseen. Wrede-suku hallitsi tämän jälkeen Lempisaarta Agneta-tyttären ja tyttärenpojan Axel Wrede-Sparren johdolla aina vuoteen 1753.
Seuraava kartanon omistaja oli Louhisaaren vapaaherra Herman Fleming, joka osti tilan vuonna 1752. Hänen toimestaan nousi vanhan linnan läheisyyteen uusi kolmikerroksinen päärakennus. Ajankohdan vahvistaa pääoven yläpuolelle, hiekkakiveen hakattu Fleming-suvun vaakuna, joka kertoo rakennuksen valmistuneen vuonna 1767. Herman Flemingin kuoltua vuonna 1789, tila ajautui velkojille, ensin ruukinpatruuna Carl Robert Munctellille ja sittemmin liikemies Anders Baerille. Perilliset yrittivät vielä palauttaa tilan takaisin suvulle, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämän alennustilan jälkeen kartanon osti vuonna 1800 Carl Efraim Carpelan, mm. Pakinaisten kartanon omistaja. Carpelanit myös asuivat Flemingien tapaan osin Lempisaaressa.
Vuonna 1813 tilan omistajaksi tuli professori Josef Pippingsköld, mikä lienee ollut pelkkä sijoitus. Hän lienee ajatellut Lempisaarta eläkeasuinpaikaksi, mutta hän kuoli varsin pian tämän jälkeen. Vaimon omistuksessa kartano oli vuoteen 1823. Heidän olostaan Lempisaaressa ei ole jäänyt merkintöjä kirkon historiankirjoihin. Herman Flemingin alkuun panema torppariviljely jatkui kartanon mailla edelleen.
Toistaiseksi kartanon viimeinen omistajasuku von Haartman asettui Lempisaareen vuonna 1823. Tällöin tilan osti Nikolai I:n ajan valtiomies Lars Gabriel von Haartman, joka tunnettiin tarmokkuudestaan. Tätä ominaisuutta hän toteutti myös Lempisaaressa, jossa hänen luomansa englantilaistyylinen puisto vieläkin kertoo tarmosta, jolla ympäristöä on muokattu. Hänen valtiollisiin ansioihinsa en tässä yhteydessä puutu, niitä riittäisi loputtomiin. Lopullisesti hän ehti Lempisaareen vasta muutama kuukausi ennen yllättävää poismenoaan vuonna 1859. Seuraavat kaksi suvun sukupolvea panostivat pienteollisuuteen sekä maanviljelykseen. Myöhemmin 1950-luvulta alkaen viljelykset ovat olleet vuokralla. Suku on asunut kartanolinnaa 1850-luvulta alkaen.
Markku Lehto
Kirjoittaja menehtyi ennen joulua. Teksti julkaistaan omaisten toiveesta.