Tie­to kii­ri, on ra­jal­la, kans­sa aseen, vie­ras mies.

Ha­lu­na val­la­ta Suo­men maa, sen kaik­ki ties.

Kuu­lui pyyn­tö: - Äi­ti, poi­kas an­na, ett' koit­taa huo­men, va­paan Suo­men.

Pääs­ti poi­kan­sa so­taan, si­lo­pos­ken, ei tien­nyt vie­lä sil­loin, et luok­se tuo­nen kos­ken.

Sy­lis­täs pääs­tit, po­loi­sen po­jan.

Kaa­tui tan­te­reel­le, vie­rel­le ku­rai­sen ojan.

Moni mies tuol­loin maa­han vai­pui, mutt' voi­mas­ta Suo­men poi­kain myös vi­hol­li­nen tai­pui.

Äi­ti­kin uu­pui hil­jal­leen maa­han, voi­maa an­nat­ko, Isä, sitä pyy­tää saa­han.

Äi­ti, nyt sinä poi­ka­si hau­dal­ta, vä­lis­tä kuk­kien, pol­vil­las ruo­hon kit­ket,

tai­vaal­le kat­sot ja sy­väs­ti it­ket.

Ei tuo­ne­last' ku­kaan poi­kaa­ni ta­kai­sin tuo, siks toi­ve pääs­tä Äi­din,

jos­kus on tai­vai­siin lap­sen­sa luo.

Äi­ti it­kee, sy­dän lyö ko­vin, et­siä sie­lu Äi­din, saa rak­kaam­paa to­vin.

Koh­dus­sa poi­ka­si maa­il­maan kan­noit, hä­net lun­naik­si va­pau­del­le an­noit.

On­ko hin­ta oi­kea, nyt sitä ky­syn, mutt' sil­ti puo­lel­la va­paan Suo­men ain' minä py­syn.

Kir­joit­ta­nut 01.11.1995

Ju­ha­ni Ka­se­va