Kuningas Kustaa III oli monessa asiassa erikoinen hallitsija. Eräs hänen kiinnostuksensa kohteista oli tie- ja sillanrakennus. Hän aloitti Suomessa suuren tierakennusohjelman, jonka tarkoituksena oli parantaa postinkulkua ja liikkumista. Myös kanavointisuunnitelmat olivat hänen agendallaan.
Tierakentaminen oli tuolloin vielä vähäistä ja Suomesta puuttuivat poikittaistiet rannikolle. 1780-luvulla hän alkuunpani Yläne-Mynämäki-Rymättylä-valtatien, jonka tarkoitus oli vahvistaa valtakunnan puolustusta. Tietä alettiin kansan suussa kutsua sotatieksi. Sen kaltaiseen toimintaan ei paikallinen valtatie kuitenkaan ole historiansa aikana joutunut.
Merimaskun Kirkonsalmi katkaisi maantien. Vesistön ylitys tapahtui paikallisten lossarien veneellä, jonka jälkeen maantie kulki Tammisaaren, Horjan, Taattisten, Järvensuun ja Rihtelän kylien kautta Rymättylään.
Tien merkitys oli valmistuttuaan parhaimmillaan niin Lemun kuin Merimaskun pitäjissä, niissä kylissä, jotka olivat sen linjauksen varressa. Näitä olivat Lemun alueella Louhisaari, Askainen, Autuinen, Ahtinen, Manna, Karvatti, Hannula ja Pukkila.
Merimaskun puolella Karvatin saaressa olevat Lieranta ja Lukkarainen olivat tienvarren kyliä ja muutaman kilometrin päässä lisäksi tiestä hyötyivät Kaksoisten kylä, Akkolan yksinäinen, Karjalaisten sotilasvirkatalo, sekä Rauduisten kylä.
Kirkonmaalta pääsivät kruunun tekemälle tielle suhteellisen matkan päässä olevat lähikylät, kuten Danskila, Karvinen, Finnilä, Moijoinen ja Kuusniemi. Myös kauempana Mynämäki-Rymättylä valtatiestä olevat ihmiset hyötyivät maayhteyksien paranemisesta.
Tarkkaa valmistusaikaa tielle koko matkalta en ole onnistunut löytämään mistään asiakirjasta. Joitakin yhtymäkohtia paljastuu kuitenkin eri lähteistä, jotka rajaavat tien valmistumista pitkälle 1790-luvulle. Eräs hiilipiirroskuva todistaa, että tietyöt eivät vielä olleet Willnäsin kappelikirkon maisemassa vuonna 1793.
Tie oli merkittävä edellä mainituille kylille ja pitkällä aikavälillä myös laajemmalle alueelle. Monet aateliskartanot ja maatilat pääsivät tietä myöden läänin pääkaupunkiin kesät talvet ilman kelirikon tuomia haittoja.
Tämä oli varsinaisesti ensimmäinen merkittävä tie kyseisellä alueella. Sitä ennen vain kartanoiden ympäristössä saattoi olla jonkin matkaa vaunuilla ajettavia teitä. Eräs näistä oli aateliskirkolta Louhisaaren kartanoon johtava hiekkatie. Muu tiestö oli heikkokuntoisia kärryteitä, joten matkailu silloisissa oloissa keskittyi talveen ja talviteille.
Sotatieksi nimetty maantie ei historiansa aikana ole joutunut todistamaan rakuunoiden sen paremmin kuin muidenkaan sotilaiden liikehdintää. Vaikka sotatie olikin tarkoitettu alun perin nopeuttamaan joukkojen siirtymistä sisämaan varuskunnista rannikon puolustamiseen, senkaltainen toiminta ei toteutunut. Suomen sotavuosina 1808–1809, vaan se ratkesi aivan muualla kuin Merimaskussa tai Rymättylässä.
Markku Lehto