Voi ei, taas olem­me ko­ke­neet Kon­gin­kan­kaan not­kon vaa­ral­li­suu­den. Ää­ne­kos­ken Kon­gin­kan­kaal­la ta­pah­tui sun­nun­tai­na on­net­to­muus, jos­sa kuo­li kak­si ih­mis­tä.

Tie­dän tuon väy­län ja sen mut­kat men­neil­tä ajoil­ta. Ta­pah­tu­mat ja ka­tast­ro­fit ovat mu­ka­nam­me ai­na. Nyt on elä­män­tie muu­ten­kin ko­vin jul­maa.

Pal­jon on läh­te­nyt täl­tä­kin seu­dul­ta lii­ken­ne­tur­mien vuok­si vii­mei­sel­le mat­kal­leen, kau­ka­na ja lä­hel­lä. Vuon­na 2004 sat­tui 19. maa­lis­kuu­ta sat­tui Suo­men his­to­ri­an va­ka­vin tie­lii­ken­ne­on­net­to­muus. Kon­gin­kan­kaan lin­ja-au­to­tur­mas­sa pa­pe­ri­rul­la­las­tis­sa ol­lut täys­pe­rä­vau­nul­li­nen kuor­ma-au­to tör­mä­si yöl­lä lin­ja-au­toon, joka oli kul­jet­ta­mas­sa mat­kus­ta­jia Ru­kal­le las­ket­te­le­maan.

On­net­to­muu­des­sa kuo­li 23 hen­ki­löä ja 14 louk­kaan­tui.

Yön jäl­keen tu­lee ai­na aa­mu, mut­ta tuo­na ke­väi­se­nä het­ke­nä Suo­men kan­sa he­rä­si unes­taan hy­vin jär­kyt­ty­nee­nä. Ne­los­tie oli pi­me­än hil­jai­si­na het­ki­nä vaa­ti­nut uh­rin­sa. Tämä tie hal­koo läpi kes­ki­sen Suo­men, aluk­si vi­han­nan ve­sis­tön läpi. Kon­gin­kan­kaan koh­dal­la on jo sy­vää sy­dän­maa­ta.

Olen mo­nas­ti nyt jo kuol­leen äi­ti­ni kau­huk­si mi­nä­kin tai­val­ta­nut tuo­ta tie­tä il­ta­yön tul­les­sa. Väy­lä ku­hi­see Poh­jo­laan me­ne­viä ja siel­tä tu­le­via rek­ko­ja. Jo­ten­kin on niin epä­to­del­li­nen olo. Näi­den vuon­na 2004 kuol­lei­den nuor­ten tie Ru­kal­le oli lii­an ly­hyt.

Mo­nen haa­veet ja unel­mat jäi­vät to­teu­tu­mat­ta. Isien, äi­tien ja kaik­kien suru on poh­ja­ton. Mik­si taas Luo­ja oli lii­an jul­ma, mut­ta elä­män on pak­ko jat­kua?

Ky­sy­mys on: luo­tan päi­vään nou­se­vaan. Fraa­si­ko se on? Oi Luo­ja, tule hei­dän luok­sen­sa ja au­ta hei­tä, jot­ka su­re­vat.

Hei­dän kal­leim­pan­sa läh­ti­vät mat­kal­le, jos­sa oli vain me­no­lip­pu. Näi­nä öi­nä ei voi sa­noa: ui­nuu Pu­taa, Kon­gin­kan­gas. Kaik­ki it­ke­vät. Mi­nä­kin.

Vii­me yö­nä­kin olin ul­ko­na, kat­soin omaa täh­te­ä­ni ja mie­tin: mon­ta lii­an nuor­ta jät­ti mei­dät. Minä us­kon Ju­ma­laan, mut­ta ny­kyi­si­nä ai­koi­na us­ko hor­juu mo­nas­ti.

Elä­mä, mitä se on? Tätä juu­ri: luo­pu­mis­ta.

Ir­ma­lii­sa