Livonsaari oli vielä sotien jälkeen täysin toisenlainen kuin tänään, monellakin mittarilla mitattuna. Väestö on pääosin vaihtunut vuosikymmenien kuluessa ja uutta elämää on syntynyt paikkakunnalle. Vanha agraariyhteisö on saanut seurakseen monia yritysmuotoja, jotka elävöittävät 14 kylän elämää.
Erityisesti tuosta sodanjälkeisestä, 1950-luvun elämästä tunnen tarvetta omakohtaisesti muistella.
Tarina perustuu pääosin kirjoittajan muistikuviin, jotka syntyivät kyseisellä vuosikymmenellä työskennellessäni Livonsaaren Osuuskaupassa. Muutamat havainnot ovat syntyneet jo sitä ennen ollessani pari kuukautta työssä paikallisessa putkitehtaassa. Lisäksi muistot ovat lähtöisin paikallisen urheiluseuran ja maatalouskerhon tiimoilta.
Kotini sijaitsi noin viiden kilometrin päässä Livonsaaresta ja matkat töihin ja harrastuksiin saarelle tapahtuivat pääsääntöisesti polkupyörällä, kesät talvet. Itse saari ja ihmiset tulivat vähitellen tutuiksi. Ensimmäiset ystävät olivat jo kansakoulusta 1940-luvulta tuttuja, jotka nyt tapasi nuorina aikuisina.
Ensimmäinen työpaikkani oli Livonsaaren Putkitehdas, jossa aloitin elokuussa 1954. Sen olivat perustaneet muutama vuotta aikaisemmin paikalliset yrittäjät Esko Saarinen ja Nuutti Munkki. Tehdas sijaitsi Velkuaan johtavan tien varressa. Tuotantosuuntana oli salaojitukseen tarvittavat saviputket ja niihin liittyvät haarakappaleet. Viimeksi mainitut olivat täysin käsityönä tehtäviä. Kyseiset tehdasrakennukset ovat vieläkin olemassa. Siellä ehdin työskennellä noin kaksi kuukautta ja tutustua paikalla työskenteleviin ihmisiin, kunnes tuli eteen työpaikan vaihto.
Silloinen osuuskaupan johtaja Ernest Korvela oli katsellut sillä silmällä ja pysäytti minut tehtaalta tullessani ja tarjosi harjoittelijan paikkaa osuuskaupassa. Päästyäni kotiin kerroin asiasta vanhemmilleni ja sain heiltä tukea vaihtaa työpaikkaa, vaikkakin palkka laski huomattavasti. Ilmoitin johtaja Korvelalle ottavani työn ja jo seuraavana päivänä sain aloittaa harjoittelijana kaupassa. Oli lokakuun 10. päivä 1954. Merkitsin päivämäärän kaupan kellariin johtavien rappujen viereiseen seinään, jossa se saattaa vieläkin olla.
Ensimmäinen ”järkytys” oli työtakki, jonka sain päälleni puettavaksi. Se ulottui nilkkoihin asti ja häpesin sitä. Monia muitakin muutoksia arkiseen elämään tuli. Oli opittava tietoja ja taitoja, joita asiakaspalvelussa tarvitaan. Yhtälö myyjäharjoittelija, varastomies ja auton apumies toimi hyvänä koulutuksena. Työtehtäviin kuului myös joka perjantaina olla apumiehenä Karjakunnan teuraskarjan keräilyautossa. Näillä matkoilla tapahtui monenlaista, kuten Velkuan vesillä, jossa sika putosi kuljettavasta moottoriveneestä mereen, mutta onnistuttiin nostamaan takaisin. Sikalastissa ollut vene oli tulossa Teersalon laituriin, jossa odotimme sitä. Venettä kuljettivat tunnetut velkualaiset Uuno Saarinen ja Osmo Vilen. Aloittaessani osuuskaupassa työtovereina olivat johtaja ja rouva Korvelan lisäksi myyjinä Aili Kaijanen ja Leila Lehmus sekä autonkuljettajana Veikko Suominen. Myöhemmin Veikon siirtyessä Palvan myymälänhoitajaksi, peri autonkuljettajan paikan Keijo Lehtonen.
Kauppa, jonka uusi myymälä oli valmistunut Velkualle johtavan tien varteen 1950-luvun taitteessa, oli koko saaren keskus. Itse kauppataloon keskittyi myös posti. Tuleva posti tuli päiväautossa Askaisten postikonttorista ja lähtevä posti kello 17 autossa Askaisiin. Paikallinen postinkanto saarella oli jaettu pohjoiseen ja eteläiseen piiriin. Pohjapään postinkantoa hoiti Niilo Suominen Tillinperästä, mutta Kainun suunnan järjestelyä en muista.. Varsinkin postintulo keskitti monet tulijat kauppaan puolenpäivän jälkeen. Myös ryhmä ”pilsnerin ystävät” kerääntyi postia odotellessa kauppaan kaljalle.
Kaupasta käsin ympäröivää maailmaa seuraten oppi tuntemaan ihmiset ja heidän tapansa ja tarpeensa. Toiset, varsinkin naisväki pukeutui kauppaan tullessaan miesten tullessa suoraan pellolta tai metsästä. Oli taloja, joista vain isännät kävivät kauppa-asioilla, jolloin emäntiä en edes oppinut tuntemaan.
Ns. ”vanha kauppa”, entinen osuuskaupan toimipiste sijaitsi myös Toivasten kylässä, neljän tien risteyksessä Pohjanpäähän ja Kaukkoisiin johtavien teiden kulmauksessa. Se oli edelleen olemassa, toimien muun muassa henkilöstön asuntolana ja varastona. Myös Askaisten Osuuskassan paikalliskonttori sijaitsi siellä. Kassanhoitajana toimi kyseisellä vuosikymmenellä Lea Suominen.
Silloinen Livonsaaren keskusta oli hajallaan. Kaupan ympäristössä oli tien vastakkaisella puolen liikennöitsijä Eino Rindellin asuintalo. Muita lähettyvillä olevia rakennuksia oli ainoastaan Törölä, joka oli tulevan seurojentalon alkuosa ja johon puhelinkeskus siirtyi autoilija Rindellin kiinteistöstä. Uudessa paikassa oli myös asunto-osa ja keskuksenhoitajana toimi rouva Lautanala, miehensä Kauko Lautanalan toimiessa Rindellin autonkuljettajana.
Kaupan ohella liikenne näytteli merkittävää osaa saarelaisten toimeentulossa. Saarella toimi kaksi liikennöitsijää, Erik Andersson Kainun Näykölästä käsin ja Eino Rindell, jotka hoitivat matkustajaliikenteen Teersalosta Turkuun. Tavaraliikenteestä vastasivat Pauli Pietilä Kaukkoisista ja Reino Malin Kainusta. Pääosin heidän päivittäisestä ajostaan muodostui maidonkuljetuksesta Nousiaisten ja Mietoisten meijereihin. Taksiyrittämistä harjoittivat mm. Erik Andersson sekä Ristot Kaamanen ja Malin.
Vilkkaimmillaan linja-autoliikenne oli 1950-luvun lopulla, jolloin edestakaisia vuoroja saattoi olla arkisin viisi–kuusi edestakaista matkaa Turkuun. Nämä olivat jakautuneet kahtia liikennöitsijöiden kesken. Varhaisin vuoro lähti Teersalosta aamukuudelta ja viimeinen arki-iltaisin 18.30. Sunnuntai- ja pyhävuorot poikkesivat osin näistä. Vielä tuolloin matkustajia sekä pientavarankuljetusta riitti. Kesäisin varsinkin mansikka näytteli merkittävää osaa ja muina vuodenaikoina kalastuksen saaliit, jotka suuntautuivat torikauppaan.
Maidonkuljetus muodosti sodanjälkeisen ja varsinkin 1950-luvulla vakiintuneen toiminnan, joka takasi saarella kahden yrittäjän kannattavan toiminnan. Muistaakseni Pauli Pietilä keräsi maidot Pohjapään suunnasta ja kuljetti ne Mietoisten Osuusmeijeriin, kun taas Reino Malin Teersalosta ja Kainusta alkaen vieden ne Nousiaisten Osuusmeijerin jalostettavaksi. Maidot kuljetettiin tonkissa eli pystöissä meijeriin. Teiden varsille nousseet maitolaiturit muodostivat ajan oloon ”laiturien saariston”, jotka muodostuivat myöhemmän ajan nostalgiaksi. Lisäksi syksyiset juurikaskuljetukset Naantalin tehtaalle muodostivat merkittävän yksittäisen työkohteen.
Saarella olevaan tiestöön tuli parannusta heti vuosikymmenen alussa, kun uudelta osuuskaupalta Teersaloon jatkava tielinjaus tuli valmiiksi. Vuosikymmenten toive ja uurastus oli toteutunut ja koko Livonsaaren eteläinen osa sai kunnollisen tieyhteyden, vanhan Kainun kylään ulottuvan kylätien jäädessä paikalliseen käyttöön. Pohjanpääntie sai vielä odottaa parannustöitä.
Vielä 1950-luvulla käytössä olivat myös perinteiset talvitiet, joiden varressa keskeisesti oli Livonsaari. Eteläisin reitti suuntautui Teersalon ja Livonsaaren välisellä ns. ”Salmperän haikan” yli Lempisaaren suuntaan. Se reitti johti Iniön ja Hakkenpään suuntaan. Eniten lienee ollut käytössä Rouhun rannasta Kaukkosiin ja edelleen Musta-aukolle johtanut talvitie. Pohjapään alueelta päästiin mukaan Taivassalosta Keräsaaren, Veräjänkorvan kestikievarin kautta Naantaliin tielle. Nämä vaihtoehdot palvelivat hyvillä rekikeleillä.
Saaren teollisuus lepäsi kahden putkitehtaan varassa. Esko Saarisen ja Nuutti Munkin perustama Livonsaaren Putkitehdas Oy aloitti toimintansa vuosikymmenen vaihteessa ja muutamaa vuotta myöhemmin nousi kilpaileva tehdas Kainun kylän Uotilan maille. Yleinen teollinen kehitys Suomessa siirtyi varsin pian salaojituksessa käyttämään muoviputkea, jolloin vanhakantainen tiiliputki sai siirtyä sivuun. Näin ollen paikallinen teollisuus näivettyi seuraavan vuosikymmenen alussa.
Markku Lehto
Kirjoittaja menehtyi ennen joulua. Teksti julkaistaan omaisten toiveesta.