Naan­ta­lin Tai­de­huo­neel­la on 27.6.–16.7. esil­lä Sir­pa Häk­lin ja He­le­na Hart­ma­nin yh­teis­näyt­te­ly Ajois­sa – Tid. Tu­run Tai­tei­li­ja­seu­raan kuu­lu­va Hart­man tuo te­ok­si­aan Naan­ta­liin en­sim­mäis­tä ker­taa. Häk­lin en­sim­mäi­nen näyt­te­ly, Tu­run Pii­rus­tus­kou­lun 2. vuo­si­kurs­sin päät­teek­si, opis­ke­li­ja­kol­le­gan kans­sa, oli Naan­ta­lin Tai­de­huo­neel­la ke­säl­lä 1983.

Hei­dän tai­det­taan yh­dis­tä­viä asi­oi­ta ovat abst­rak­ti il­mai­su ja kiin­nos­tus muun mu­as­sa ai­kaan ja luon­toon. Sir­pa Häk­lin te­os­ten ai­hei­ta ovat vii­me vuo­si­na ol­leet luon­non vir­taa­vuus, ajan luon­ne sekä aja­tus abst­rak­tien ja luon­non­muo­to­jen sa­man­kal­tai­suuk­sis­ta. Kä­sit­teel­lis­ten ja fi­lo­so­fis­ten asi­oi­den esit­tä­mi­ses­sä tär­kein­tä hä­nel­le on ku­va­ta ko­ke­mus­ta tai tun­net­ta.

Ajan kes­toa on vai­kea ym­mär­tää, mis­tä ker­too näyt­te­lyn maa­laus ”Ha­vah­dun, ai­ka ku­luu”. Te­ok­ses­sa on tut­tu­ja ele­ment­te­jä Häk­lin ku­va­maa­il­maa tun­te­vil­ta, ku­ten kas­vo­ja muis­tut­ta­van muo­don ja lii­tu­tau­lun­har­maan taus­ta­vä­rin. Ai­ka ikään kuin va­luu tii­ma­la­sis­sa ja ka­to­aa jon­ne­kin kuin lii­tu­tau­lul­ta pois pes­tä­vät mer­kin­nät.

Jot­kut näyt­te­lyn maa­lauk­sis­ta ker­to­vat luon­non ajas­ta, osa hen­git­tä­mi­seen liit­ty­vis­tä ais­ti­muk­sis­ta. Esil­lä on myös – niin fy­sii­kan kuin ko­ke­muk­sel­li­seen ai­kaan viit­taa­va – tai­tei­li­ja­kir­ja ”Séries tem­po­rai­res – Ai­ka­sar­jat”. Sen si­vuil­le kiin­ni­te­tyt te­ok­set ker­to­vat ajan ker­rok­sel­li­suu­des­ta; uu­sim­mat ny­kyi­syy­des­tä, van­him­mat men­nei­syy­des­tä (Naan­ta­lin tai­de­huo­neen näyt­te­lys­tä 1983).

He­le­na Hart­ma­nin maa­lauk­set ovat or­gaa­ni­sia ja saa­vat läh­tö­koh­tan­sa kas­veis­ta, ih­mis­ke­hos­ta ja nii­den vä­li­sis­tä leik­ki­sis­tä yh­tä­läi­syyk­sis­tä. Te­ok­set hei­jas­ta­vat ajan ku­lu­mis­ta ja nä­ky­mis­tä elä­väs­sä to­del­li­suu­des­sa. Hart­ma­nia kiin­nos­taa ajan jäl­kien nä­ky­mi­nen ym­pä­ril­läm­me, luon­nos­sa, ruu­miis­sa tai sie­lus­sa.

Hart­man on kah­den vii­mei­sen vuo­den ai­ka­na työs­ken­nel­lyt tai­teel­le ja ma­te­ma­tii­kal­le yh­teis­ten kä­sit­tei­den, nu­me­ro­sar­jo­jen, ryt­mien ja al­go­rit­mien pa­ris­sa. Täs­sä näyt­te­lys­sä hän tut­kii ajan kä­si­tet­tä. Ai­ka on tie­teel­li­nen ja ma­te­maat­ti­nen kä­si­te, mut­ta sa­mal­la myös ek­sis­ten­ti­aa­li­nen ky­sy­mys. On­ko ajal­la al­kua ja lop­pua? On­ko ai­ka li­ne­aa­ri­nen? Vir­taa­ko se ym­pä­ril­läm­me, vai me sii­nä?

Suu­res­sa osas­sa nä­ke­mis­täm­me ja ko­ke­mis­tam­me ai­ka on syk­lis­tä ja pa­laa ai­na uu­del­leen sekä tuo loh­tua ja toi­voa. Sa­maan ai­kaan ai­ka voi tun­tua etäi­syy­del­tä, li­ne­aa­ri­sel­ta ja jat­ku­val­ta muu­tok­sel­ta: men­nei­syy­des­tä, ny­ky­het­ken kaut­ta tu­le­vai­suu­teen.