Alkukesä 1941 oli lämmin ja kaunis. Rauhanaikaa oli talvisodan jälkeen kestänyt jo toista vuotta. Elettiin kesäkuun loppupuolta, juhannus lähestyi. Sodan uhka leijui kuitenkin kaiken aikaa maamme yllä. Silloin tällöin venäläisten tiedustelukoneita liikkui Suomen ilmatilassa, muttei mitään hyökkäystä tapahtunut.
Juhannuspäivänä kaikki kuitenkin muuttui. Samanaikaisesti tiedustelutoiminta lisääntyi ja pommitukset eri puolella maata. Turussa koettiin pommitus heti juhannuksena 25.6. Näillä vierailuilla vihollinen pyrki tuhoamaan muun muassa liikenteen solmukohtia, kuten satamaa ja rautatietä. Ilmatorjunnan onnistuessa estämään monet kohteisiin tarkoitetut terveiset, koneet tyhjensivät lastinsa maaseudulle.
Kotikylän kattojen tasolle päästiin heti sodan ensi päivänä. Sen pääsi kokemaan myös tämän kolumnin kirjoittaja, jonka silloisen nelivuotiaan muistiin tallentui vihollishävittäjien ylilento kotikyläni yli. Oli juhannuksen aika ja valokuvien antamalla varmuudella paikalla oli pääosin suvun Turussa asunut suku, joka sai havaita alkaneen sodan kaikuja myös kaukana Merimaskussa.
Toinen merkintä hävittäjien liikkeistä paikkakunnalla on isäni muistikirjasta, josta käy ilmi, että ”kesäkuun 28. päivä 1941 ajoivat Neuvostoliiton 2 hävittäjäkonetta hyvin alhaalla, noin 20–30 metrin korkeudessa”.
Näkemäni hävittäjäkoneet saapuivat luoteen suunnalta (ilmeisesti samat kuin isäni kirjaamat) kaartaen kylän yllä. Lentokorkeus oli matala, jolloin lentäjien kasvot näkyivät selvästi. Lentäjien toimet eivät näyttäneet vihamielisiltä ja koneet poistuivat koillisen suuntaan.
Samanaikaisesti lähiseudulla liikkui pommituslaivue, jonka kohteina oli Turun kaupunki. Se joutui useissa tapauksissa perumaan yrityksensä päästä kaupungin ylle, jolloin pommilasti oli pakko pudottaa asutun alueen ulkopuolelle. Näin on tulkittava aikalaisten kertomuksia, joissa vilahtelee muun muassa Rymättylässä ja Taivassalon Hakkenpäässä tapahtuneet kuormien tyhjennykset.
Sodan muodostuessa asemasodaksi myös kotirintamalla tilanne rauhoittui. Ilmeisesti alitajuntaan jäi aikuisten pelko ja puheet. Lentokoneen nähdessäni kiiruhdin sisälle turvaan, todeten että ”illupaita entää”.
Muita jännittäviä kokemuksia oli pimeällä nähdä Turun pommituksia, jolloin valopommit valaisivat koillista taivasta. Jännitystä mielikuvitukseen lisäsi myös määräykset, jotka velvoittivat peittämään ikkunat pimeän aikaan desanttien pelossa.
Tiettyjä pelkotiloja omaan mieleeni tuli juuri aikuisten kertomuksista oletetuista desanteista, joita epäiltiin liikkuvan lähialueilla. Kukaan tuttu ei kuitenkaan näihin ollut törmännyt.
Markku Lehto