”Ku­kaan ei iki­nä lyö­nyt mi­nua

en­kä kos­kaan pe­län­nyt

fyy­si­ses­ti …

Kun­nes sinä löit mi­nua.

Si­nul­la on to­si­aan syy­tä pe­lä­tä…”

Mär­ta Tik­ka­sen sa­nat so­pi­vat ke­nen ta­han­sa pa­ri­suh­de­vä­ki­val­taa ko­ke­neen suu­hun. Mut­ta voi, mi­ten nämä ri­vit is­tu­vat­kaan jo­kai­sel­le uk­rai­na­lai­sel­le ää­neen huu­det­ta­vik­si!

Ja me kaik­ki tie­däm­me, ke­nen on syy­tä pe­lä­tä. Ei­kö rauk­ka­mai­nen Pu­tin tun­ne jo hä­pe­ää? Pys­tyy­kö hän um­mis­ta­maan kor­van­sa pik­ku­las­ten kau­hun­huu­doil­ta? Ta­ju­aa­ko hän suur­val­tau­nel­mis­saan tu­ho­a­van­sa myös oman maan­sa tu­le­vai­suut­ta? Pu­tin on pe­laa­mas­sa it­se­ään ulos ken­täl­tä, kou­ras­saan pu­nai­set kor­tit. Ja niis­tä tih­kuu veri.

Her­ra rauk­ka­mai­nen mur­haa­ja, Te tu­let­te hä­vi­ä­mään tais­te­lun. Palk­ka­so­tu­rin­ne ovat lei­pä­pap­pe­ja. Ei­vät he tais­te­le per­heit­ten­sä ei­vät­kä ko­ti­maan­sa puo­les­ta. Uk­rai­na tais­te­lee sy­dä­mel­lään. Kan­sa siel­lä tie­tää, et­tä hä­viö mer­kit­see kai­ken lop­pua. Ai­koi­naan Suo­mi tie­si. Me sy­dän­ve­rel­lään tais­tel­leit­ten lap­set, las­ten­lap­set ja tu­le­vat su­ku­pol­vet, me ku­mar­ram­me sy­vään.

El­lei pu­hu­ta oi­keu­te­tus­ta puo­lus­tus­so­das­ta, väi­tän vä­ki­val­taa sil­kak­si rauk­ka­mai­suu­dek­si. Se on hal­vek­sit­ta­vaa kä­sik­si käy­mis­tä – alis­ta­mis­ta, jos­sa riis­te­tään jo­kai­sen ih­mi­sen oi­keus kos­ke­mat­to­muu­teen. Pi­täi­si pä­teä vaa­li­työs­sä­kin. Vaik­ka kamp­pai­luun kuu­luu­kin uho­a­mi­nen, kil­pai­li­jan vä­hät­te­ly, ää­nen­sä ko­rot­ta­mi­nen, sii­hen ei sai­si kuu­lua vas­tus­ta­jan maa­lit­ta­mi­nen – pu­hu­mat­ta­kaan fyy­si­nen kä­sik­si käy­mi­nen.

Vä­ki­val­ta ei kuu­lu de­mok­ra­ti­an vaa­li­kam­pan­join­tiin. Eh­dok­kai­ta ei tö­ni­tä ku­moon. Vä­ki­val­ta­han vain ruok­kii vä­ki­val­taa. Uu­ti­set kou­lu­puu­ko­tuk­sis­ta kar­mai­se­vat. Apua, ei meil­lä, ei maa­il­man on­nel­li­sim­mas­sa maas­sa! Kier­re on vä­lit­tö­mäs­ti kat­kais­ta­va.

Yli­pää­tään elä­mäs­sä sy­vin­tä kun­ni­oi­tus­ta an­sait­see se, joka ei pie­nen­nä tois­ta, ei vä­hek­sy toi­sen haa­vei­ta. Mitä enem­män omaa val­taa, sitä suu­rem­pi on vas­tuu muis­ta. Vah­vuut­ta on jät­tää huo­not teot te­ke­mät­tä. Vah­va ei lyö pie­nem­pään­sä.

Niin­pä Uk­rai­nas­sa on pak­ko is­keä vas­taan. Koko län­ti­sen maa­il­man on es­tet­tä­vä uu­den Pie­ta­ri Suu­ren, Jo­sef Sta­li­nin tai Hit­le­rin val­taan pää­sy. ”Te olet­te pi­meä kes­ki­ai­ka, kan­sa­lai­nen Pu­tin”, tii­vis­tää Kari Vää­nä­nen. Ja Teil­lä on syy­tä pe­lä­tä.

Kun län­nes­sä luul­tiin, et­tei Kreml enää tut­ki Na­val­nyin myr­ky­tys­tä, Pu­tin kuu­lem­ma to­te­si: - Ei pidä paik­kaan­sa, et­sim­me syyl­lis­tä.

Syyl­lis­tä mi­hin? ih­met­te­li län­si. – Sii­hen, et­tä hän jäi hen­kiin, vas­ta­si Pu­tin.

Lop­pu­ke­ven­nyk­sek­si yri­tin löy­tää mää­ri­tel­mää to­del­li­ses­ta roh­keu­des­ta. Tör­mä­sin lau­see­seen: ”Mei­tä oli kuu­si ris­kiä mies­tä, ja kun ram­pa tuli vas­taan, me ha­kat­tiin se”.

Et­tä täl­leen. On­nek­si tuo ta­pah­tuu vain kir­jas­sa.

Tuu­la Sandst­röm

kir­jai­li­ja, ru­noi­li­ja