Tut­tu slo­gan. Sitä on ho­ke­nut DNA. Ja mä­ki­kot­kam­me Mat­ti Ny­kä­nen. Hä­nen tun­nus­lau­see­na­han oli: ”Elä­mä on laif­fii”.

Siis: Life is life. Elä­mä on elä­mää. Ja me tiuk­ka­pi­pot ir­vai­lim­me tuo­ta it­ses­tään­sel­vyyt­tä. Mut­ta kun jäl­ki­kä­teen sum­maa Ma­tin ”laif­fii”, niin ta­vat­to­man pal­jon­han sii­hen mah­tui. To­kai­su la­ven­tui ja tuli to­dek­si.

Pil­viin kah­lit­tu poi­ka on ni­me­nä Kai Ek­hol­min te­ok­sel­le (Do­cen­do 2023): ”Hän hyp­pä­si kuin ju­ma­la ja ryyp­pä­si kuin pa­ho­lai­nen”. Jäi­kö puo­li­tie­hen ai­kuis­ten maa­il­mas­ta? Ra­kas­tan Pe­ter Pa­nia, poi­kaa, joka ei ha­lun­nut kas­vaa ai­kui­sek­si.

Lap­sen ai­tout­ta, lap­sen­mie­li­syyt­tä ja on­nen ta­voit­te­lua ku­vaa myös Pik­ku Prins­si, rans­ka­lai­sen len­tä­jä-kir­jai­li­jan iki-iha­na teos vuo­del­ta 1943. Pik­ku Prins­si tie­tää, et­tä kai­kis­ta erä­mais­ta löy­tyy kyl­lä kai­vo. Ja et­tä ai­na jou­tuu it­ke­mään vä­hän, jos on an­ta­nut it­sen­sä ke­syt­tää.

Ke­syt­tä­mä­tön mä­ki­hyp­pää­jä pyr­ki lau­la­ja­na­kin len­toon. Bän­din ni­me­nä Sa­mu­rai. Sana tar­koit­taa so­ti­laal­lis­ta aa­te­lis­to­kas­tia Ja­pa­nis­sa kes­ki­a­jal­ta 1800-lu­vun lop­puun. Tais­te­li­joi­ta, kir­jai­mel­li­ses­ti.

Ny­kä­sen elä­mäs­tä esi­te­tään pa­rai­kaa Elä­mä on laif­fii -mu­siik­ki­näy­tel­mää Suo­men kier­tu­eel­la. Mu­ka­na on Ma­tin ty­tär Eve­lii­na Män­ty­kan­gas, mo­nen­kin roo­lin lau­la­ja­na. Kun Eve­lii­na ja Vili Oja­la tänä syk­sy­nä avi­oi­tui­vat, hei­dän vih­ki­sor­muk­sen­sa su­la­tet­tiin isän an­ta­mas­ta ko­rus­ta. Kau­nis teko.

Mie­leen nou­see Hj. Nor­ta­mon sa­noi­tus­ta juh­lien päät­ty­es­sä. Sii­nä lau­le­taan elom­me haa­veil­le, unel­mil­le: ”Jos sär­kyi­vät­kin, ne au­von an­toi. Mä niil­le lau­lan ja mal­jan juon”.

Ja pa­teet­ti­suu­den uhal­la­kin vas­taan Jun­nu Vai­ni­on kut­suun yk­si­näi­sen pöy­tään: ”Ken­ties mä sul­le­kin ker­toa saan sär­ky­neet toi­vee­ni mun. Kau­ak­si sii­vet ei kan­ta­neet­kaan poi­ka­sen haa­voi­te­tun”.

Suo­ma­lai­seen kult­tuu­riin va­li­tet­ta­vas­ti kuu­luu se, et­tei epä­on­nis­tu­mi­sia kat­so­ta hy­väl­lä. Sitä pi­de­tään hen­ki­lön oma­na syy­nä, tyh­myy­te­nä, lais­kuu­te­na. Suo­men­vi­ro­lais­ta toi­mit­ta­jaa Rain Koo­lia kieh­too yh­dys­val­ta­lais­ten roh­kai­se­va suh­tau­tu­mi­nen esi­mer­kik­si kon­kurs­sei­hin: se on luon­nol­li­nen osa yrit­tä­jyyt­tä. Epä­on­nis­tu­mi­sen pel­ko on us­kal­luk­sen ja yrit­te­li­äi­syy­den suu­rin es­te – myös elä­mäs­sä. Jää­kiek­ko­le­gen­da Wa­y­ne Gretz­kyn sa­noin: Mis­saat sata pro­sent­tia lau­kauk­sis­ta, joi­ta et lauo.

Epä­on­nis­tu­mi­nen lii­te­tään avi­oe­roi­hin­kin. Sik­si kai Rain Koo­li eh­dot­taa ero­a­mis­juh­laa: Mitä jos eron su­re­mi­sen si­jaan iloit­si­sim­me as­ke­lees­ta koh­ti uut­ta, eh­kä pa­rem­paa elä­mää. Toki ero­tes­sa on ai­na mu­ka­na su­rua ja tus­kaa. Mut­ta kon­kurs­sin ta­voin se­kin voi va­paut­taa. On­net­to­mis­sa lii­tois­sa roi­ku­taan usein vain sik­si, et­tä pe­lä­tään as­tua het­kek­si tyh­jän pääl­le, tun­te­mat­to­maan.

Ken­ties tu­le­vai­suu­des­sa osaam­me juh­lia eri­lai­si­a­kin vuo­si­päi­viä, nouk­kia joka ih­mis­suh­tees­ta nii­tä hy­viä, on­nel­li­sia muis­to­ja. Pan­na pääl­lim­mäi­sik­si ne pa­rem­mat. Ja tuo­rein mie­lin jat­kaa oman tien löy­tä­mis­tä, rep­pu täyn­nä iloa ja us­kal­lus­ta. Va­paa­na sii­tä, mitä muut ajat­te­le­vat.

Tuo­ta asen­net­ta tar­vi­taan ny­kyi­ses­sä some-suos­sa. Muun mu­as­sa näyt­te­li­jä An­na-Mai­ja Tuok­ko ei lue mi­tään, mitä hä­nes­tä kir­joi­te­taan. Hä­nen elä­mä­noh­jeen­sa: va­lit­se it­se omat krii­tik­ko­si.

Elä­mä­hän on…yh­tä juh­laa, sitä pi­tää tuh­la­ta! Ei hyö­dy­tä elää ”vain vä­hän”. Siis­pä kiit­tä­en ko­ho­tan mal­jan muis­toil­le men­nei­syy­den – ja eri­to­ten aar­teil­le ys­tä­vyy­den.

Tuu­la Sandst­röm

kir­jai­li­ja, ru­noi­li­ja