Maam­me al­hai­sen syn­ty­vyy­den nos­ta­mi­sek­si vii­sai­ta päi­tä on lyö­ty yh­teen jo vuo­si­kau­det lä­hes tu­lok­set­ta. Poh­din­nas­sa on ol­lut muun mu­as­sa ra­hal­li­nen kor­vaus maa­il­maan saa­te­tus­ta lap­ses­ta, vaik­ka hy­vin tie­de­tään sen ole­van yh­tä te­ho­kas kei­no kuin on se ”hou­suun pis­si­mi­nen tal­vi­pak­ka­sel­la”, joka läm­mit­tää vain het­ken, mut­ta pian on en­tis­tä kyl­mem­pi.

Nyt näyt­tää taas ker­ran sil­tä, et­tä on­gel­man var­si­nai­siin juu­ri­syi­hin ei ha­lu­ta sy­ven­tyä asi­an ar­ka­luon­tei­suu­den ja toi­sen­sa pois­sul­ke­vien to­si­a­si­oi­den ris­ti­tu­les­sa. Yh­te­nä al­hai­sen syn­ty­vyy­den juu­ri­syy­nä näh­dään nais­ten kor­ke­a­kou­lut­tau­tu­mi­sen buu­mi, mikä siir­tää en­sim­mäi­sen lap­sen han­kin­taa ohi nai­sen luon­non­mu­kai­sen he­del­mäl­li­syy­si­än ja voi lo­pul­ta joh­taa ha­vain­toon, et­tä Pet­te­ri tai Pirk­ko jää­vät­kin vain haa­veek­si – ja avuk­si huu­de­taan ter­vey­den­huol­lon pal­ve­lu­ja.

Kaik­ki ei ole ma­te­ma­tiik­kaa: nai­sel­le par­haan lap­sen­han­kin­ta-ajan­koh­dan on mää­rit­tä­nyt luon­to, ei­kä se muuk­si muu­tu. Toi­se­na juu­ri­syy­nä, eh­kä kes­kei­sim­pä­nä al­hai­seen syn­ty­vyy­teen nä­ki­sin ny­kyi­sen ar­vo­maa­il­man ra­jun muu­tok­sen: us­ko­taan, et­tä koti, per­he ja avi­o­liit­to ovat vain mui­nai­sai­ko­jen jään­tei­tä ja tyh­jän­päi­väis­tä van­hus­ten hö­pi­nää. Pal­jon tren­dik­kääm­pää on ol­la it­se­näi­nen, mis­tään ja ke­nes­tä­kään riip­pu­ma­ton oman tien­sä kul­ki­ja. Va­li­tet­ta­vas­ti aja­tus­kin on ab­sur­di.

Men­neen ajan sa­non­nat ei­vät ole tätä päi­vää. Vai oli­si­vat­ko sit­ten­kin? So­ta­vuo­sien jäl­keen syn­ny­tet­tiin suu­ri ikä­luok­ka vai­keis­sa olois­sa, vaik­ka ”vau­va­ton­neis­ta” ei tuol­loin pu­hut­tu mi­tään. Vai­keis­sa olois­sa elet­tiin ”suu säk­kiä myö­ten”, toi­sin sa­no­en asi­at oli pak­ko pan­na tär­keys­jär­jes­tyk­seen, jois­ta tär­keim­mät oli­vat vält­tä­mä­tön ra­vin­to ja edes jon­kin­lai­nen kat­to pään pääl­le. Tuo­hon ai­kaan syn­ty­neis­sä tyy­pil­li­sis­sä mo­ni­lap­si­sis­sa per­heis­sä lap­sia ei kuol­lut näl­kään: ”lap­si toi lei­vän tul­les­saan”.

Maa­il­mas­sa kaik­ki on dy­naa­mis­ta, aal­to­lii­ket­tä, vuo­ris­to­ra­taa. Näin on ai­na ol­lut, mut­ta syk­lien voi­mak­kuus sekä al­ku- ja lop­pu­päi­den ajoit­ta­mi­nen vain muo­dos­ta­vat vai­ke­an yh­tä­lön tut­ki­joil­le­kin rat­kais­ta­vak­si, eh­kä jopa tu­le­vai­suu­den te­ko­ä­lyl­le­kin.

Lap­si on lah­ja, ei kaup­pa­ta­va­raa. Kaik­ki hyvä ei vain mah­du sa­maan ko­riin, on teh­tä­vä va­lin­to­ja.

Ny­kyih­mi­nen elää in­di­vi­du­a­lis­min ym­pä­röi­mäs­sä kup­las­saan us­ko­en kaik­ki­voi­pai­suu­teen­sa sa­mal­la unoh­ta­en oman ra­jal­li­suu­ten­sa vai­kut­taa edes oman elä­män­sä huo­mi­seen. On­nek­si ”mi­ta­lil­la on kak­si puol­ta”. Epä­var­muus voi­daan ja pi­täi­si näh­dä myös mah­dol­li­suu­te­na: huo­men­na kaik­ki voi kään­tyä hy­vään suun­taan, asen­teet ja ar­vot saat­ta­vat jär­ke­vöi­tyä ja tren­di­kään­nök­sen tur­vin jo­kai­nen niin ha­lu­tes­saan voi mur­tau­tua ulos kup­las­taan me­net­tä­mät­tä kas­vo­jaan.

Han­nu Krei­vi­lä

KM