Olen kärsinyt unettomuudesta lapsuudesta asti. Kuumat, levottomat jalat – heteka hyvä, talvella lumihangessa seisominen, ikkuna auki, ei peittoa jaloille. Tyttökirjoja lukiessa jopa 3–4:n aikaan voin saada muutaman tunnin yöunen ennen kouluun lähtöä.
Aika kului, vartuin aikuiseksi, menin töihin ja perustin perheen: yksi puoliso ja kaksi poikaa. Lasten yöheräämiset eivät valvottaneet, he nimittäin nukkuivat ja minä valvoin. Työterveyshuolto puuttui asiaan ollessani 30–40-vuotias. Sain nukahtamislääkkeitä, otin niitä vain harvoin, ettei syntyisi "riippuvuutta". Ohjeessa kun luki "vain lyhytaikaiseen käyttöön". Tarkoitti myös lyhytaikaista unta.
Iän mukana asiat pahenivat, välillä oli stressikausia, välillä ei. Stressittömänä ajanjaksona ajattelin, että tässä täytyy myös olla jotain hyvää. Kymmenen minuutin välein katsoin kelloa, kun luulin, että vähintään tunti on kulunut. Joka kerta sain 50 minuuttia lisää elinaikaa käytettäväksi valvomiseen.
Terveydenhuolto teki kaikkensa. Aikoinaan saamani hoito oli selkäytimeen annettava lääkitys. Ei apua. Nyt olen jo ollut yli 20 vuotta eläkkeellä, sama vaiva. Miksen nuku päivällä? No, kun en saa unta.
Jalkojen viilentämiseen löysin viime kesänä hyvän apuvälineen: koirille tarkoitetun viilennysgeelimaton. Dalmatialaiskoko on hyvä, saatavana lemmikkieläinkaupoista. Matto mukaan sänkyynkin, on ainakin mukavampi valvoa.
Viime syksynä vielä kerran otimme asiantuntijalääkärin kanssa härkää sarvista ja koetimme keksiä lääkkeen nukahtamispillerin lisäksi. Kuutta lääkettä yritimme, ei apua. Vaikutukset johtivat jopa aamulla täydelliseen sekoiluun, painajaisiin ja huonovointisuuteen.
Välillä viestitys puolison kanssa ei sujunut, vaan piti kirjoittaa paperille. Lisälääkitys lopetettiin kuolemanvaaran takia.
Oma apu on kuitenkin paras apu. Herätessäni 3–4:n aikaan aamulla aloin viime vuoden maaliskuun puolivälissä kirjoittaa noin puoli tuntia koronapäiväkirjaa edellisen päivän tapahtumista. Urakan jälkeen sain makoisat 2–3 lisäunitunnit.
Kesällä 2020 sain koronasta kirjoittamisesta tarpeekseni, piti keksiä uusi keino. Nyt elän vaihetta, jossa kirjoittamisen sijasta teen "kotitöitä". Astianpesukoneen tyhjentäminen tai pyykkien silitys kello 3–5:n aikaan ovat hyvää terapiaa. Aina illalla pitää valmiiksi ajatella "askare". Pölyjen pyyhkiminenkin käy, mutta se on tylsää.
Vieläkään en ymmärrä, että lääkkeeseen tulee riippuvuus, josta on haittaa, mutta joka ei häiritse. Käyttämäni nukahduspilleri on mahdollistanut jo yli 20 vuoden ajan ainakin kolmen tunnin yöunen.
Jos se otettaisiin pois, taitaisi käydä kuten apteekin hevoselle, joka kyllä melkein oppi olemaan syömättä, mutta raukka kuoli vähän ennen.
Riippuvuus on konkretiaa, mutta ainoa vaihtoehto. Syyttäkööt ne, jotka pärjäävät kokonaan ilman unta.
Eeva Auvinen
Merimasku